Hämärähalla
Tuntui siltä, kuin koko elämäni olisi odotustilassa – ikuisessa sellaisessa. Olin vanki ja pahinta oli, että olin luonut vankilani itse. Ehkä Kaamoskukka oli rakentanut sen, mutta olin itse päättänyt kävellä sisään, sulkea oven ja luovuttaa ainoan avaimeni hänelle. Ainoa tapa päästä ulos oli surmata avaimenhaltija, mutta miten se onnistui, kun itse olin muurien seinien sisällä? Vastahakoisesti annoin kieleni puhdistaa Kaamoskukan pölyyntynyttä turkkia. Näin se oli mennyt jo pitkään, Kaamoskukka ei edes sukinut turkkiaan itse. Se oli minun tehtäväni, olinhan naaras. Alempaa kastia, kai? Oikeastaan minä en edes tarkalleen tiennyt mitä rakas kumppanini siitä ajatteli. Aina aiemmin olin ajatellut, että kolli piti naaraita heikommassa asemassa olevina, mutta sitten hän oli valinnut seuraajakseen Vanamotassun ja saanut ajatukseni sekaisin – taas. Aina kun tuntui, että olin saanut hieman kiinni siitä mitä kolli ajatteli, hän muutti reittiään. Kuin kolli olisi voinut lukea ajatuksistani sen, että yritin lukea hänen omiaan…
Vanamotassun valinta oli ollut minusta ensin hieman omituinen veto. Siinä missä muut pennut olivat pentutarhassa taistelleet ja leikkineet, oli naaras pysytellyt sivussa hieman hiljaisempana. Ei ensimmäinen valinta seuraavaksi raakalaiseksi, eihän? Mutta sitten olin ymmärtänyt tyttäreni olevan hieman tyhjä, hukassa oleva sielu ja olin tajunnut kuinka älykkään siirron Kaamoskukka oli tehnyt. Vanamotassuun oli paljon helpompi vaikuttaa, kuin hänen itsevarmoihin ja riehakkaisiin sisaruksiin.
Minun valintani oli ollut Lillukkatassu. Naaras oli osoittanut olevansa sisukas ja ymmärtäväinen, kuin myrsky. Vaikka Lillukkatassu ei vielä ymmärtänytkään mikä hänen tarkoituksensa oli, minä tiesin. Lillukkatassu tulisi yhdessä minun kanssani päättämään tämän kaiken julmuuden. Joku voisi sanoa, että ehkä hieman julmaa emolta laittaa omaa verta oleva pentu hengenvaaraan, mutta se joku ei ollut pelannut Kaamoskukan kanssa. Voittaakseen oli tehtävä koviakin siirtoja. Ja tiesin, että Lillukkatassu kestäisi. Hän oli jo nyt koetuksella, mutta hän ei murtaisi. Pitäisin siitä itse huolen, vaikka se vaatisikin pientä kajoamista naaraan mielentilaan. Ja vaikka Lillukkatassu olikin valittuni, rakkauteni jakautui silti -ainakin melkein- tasaisesti kaikille pennuilleni.
Kun sain Kaamoskukan turkin valmiiksi, painauduin kolliin ja ummistin silmäni. Me molemmat tiesimme, että pelasimme toisiamme vastaan. Ja että peli oli vasta alkamaisillaan, keräsimme vasta pelaajia tiimiimme. Kuin olisimme pentuja leikkimässä Eloklaania ja Kuolonklaania, sillä erotuksella, että kumpikaan ei ollut sydämeltään yhtä hyvä, kuin eloklaanilainen. Ehkä olin joskus ollut, mutta Kaamoskukan kumppanina ollessa kuka tahansa sekoaisi. Pidin synkkiä ajatuksiani täysin oikeutettuina.
“Voi rakas, en malta odottaa, että näen mitä hiirenkorvalla on meille tarjota”, naukaisin hieman väsyneellä, mutta yllättävän onnellisella äänellä. Tästä hiirenkorvasta tulisi nautinnollinen, mutta vain minulle. Sivelin hännälläni omistavasti kollin selkää ja painauduin tuota vasten entistä jyrkemmin. Kuvittelin, että silitin Pyräkkäpirun, Kaamoskukan veljen ja minun todellisen rakastettuni selkää. En malttanut odottaa, että vapautuisin kollin kahleista. Sen jälkeen olisin täysin vapaa tunnustamaan Pyräkkäpirulle kaiken mitä hänestä ajattelin. Sitten me voisimme rakastaa toisiamme.
