Harakkahaave
En ollut mahtava saalistaja, mutta ruuan hankkiminen oli välttämätöntä. Kävelin sateen jäljiltä märän aluskasvillisuuden seassa täysin omissa ajatuksissani, sillä minun ja Lepakkohuudon yhteenoton jälkeen olin saanut tietää siskoni menehtyneen eikä sellaista uutista ikinä voinut ottaa kevyesti. Lummelempi oli saanut sairaskohtauksen täysin odottamatta, enkä pystynyt työntämään asiaa mielestäni millään.
“Harakkahaave, oletko kunnossa?” Aamuraita naukui ja sai minut vilkaisemaan itseään. Emon vihreät silmät pilkehtivät hellää kunnioitusta, mutta myös huolta ja rakkautta.
“Kyllä, kaikki hyvin”, nau’uin ja katsahdin tassujani. En tiennyt onnistuisiko minulta mikään, kun mieleni antoi minulle tuskin hetkenkään rauhaa. Pohdin kulkiko Lummelemmen henki nyt jossakin tuon puoleisessa, johon klaanitoverit uskoivat vai oliko kuoleman jälkeen ylipäätään mitään.
“Autatko minua?” soturitar naukui nyt madaltaen ääntään. Hänen korvansa osoittivat puiden seasta erottuvaa kania. Nyökkäsin oitis.
Aamuraita osoitti minulle hännällään, mistä suunnasta säikäyttäisi kanin liikkeelle ja lähdin vaistomaisesti vastakkaiseen suuntaan. Olisi minun tehtäväni viimeistellä sen matka.
Emon askeleet vaimenivat enkä enää kuullut muuta kuin vienon tuulen vireen puissa ja oman tasaisen hengitykseni. Kani nuuskutti ilmaa takakäpälillään seisten. Aamuraidan hajun täytyi nyt kantautua sen nenään.
Pensaissa kahahti ja kani säntäsi minua kohti. Loikkasin ilmaan ja sain sen maahan kevyesti. Purin hampaani yhteen sen kaulalla ja katsoin, kun elämä pakeni sen pienestä kehosta. En tuntenut juurikaan myötätuntoa sitä kohtaan, mutta tiesin etten olisi tappanut sitä ellei se ollut välttämätöntä oman elämäni kannalta.
“Hyvä nappaus”, luokseni tassuttanut Aamuraita kehui. Hymyilin ja laskin saaliin jalkoihini.
“Emmeköhän ole saalistaneet tarpeeksi”, emo sanoi nyt hellemmin ja laski häntänsä lavalleni kutsuksi seurata itseään leiriin. Nyökkäsin ja loikin tuon perään nostettuani kanin takaisin hampaisiini.
