Harhamiete
Kirjoittaja: Ravn
Ajatukseni olivat sekaisin. Niin sekaisin, että tiedostin vain osittain Omenahuuman esittämän kysymyksen, josko menisimme syömään. Nyökkäsin hajamielisesti ja seuraavaksi huomasinkin tassuttavani lähelle piikkihernetunnelia paikkaan, johon kalvakat auringonsäteet ihanasti paistoivat. Punaruskea naaras tuli perässä roikottaen leuoissaan harmaaturkkista myyrää, jonka tämä oli käynyt tuoresaaliskasasta noutamassa. Jyrsijä oli niin iso, että siitä riittäisi hyvin meille molemmille. Omenahuuma laski sen paljaaseen maahan väliimme ja antoi ystävällisesti minun ottaa ensimmäisen haukun. Myyrän liha oli kyllä mehevää, mutta ajatukseni laukkasivat siihen malliin, että minun oli vaikea keskittyä nautiskelemaan ateriaa.
Mietteeni keskeytyivät hetkeksi, kun piikkihernetunnelista alkoi kuulua kovaa rapinaa ja Mesitähti syöksyi käytävästä aukiolle. Valkoturkkinen kolli katseli hetken hieman vauhkona ympärilleen ennen kuin jolkotti ripein askelin pentutarhalle. Arvelin, että joku oli käynyt kertomassa päällikölle Minttuliekin poikivan, jolloin kolli oli karannut suurista harjoituksista kuin tuli hännän alla ja juossut metsän poikki leiriin. Mesitähden sisääntulon olivat ilmeisesti muutamat muutkin huomanneet, sillä monen aukiolla maleksivan kissan katse näytti viipyilevän hetken pentutarhassa ennen kuin kukin palasi takaisin omien askareidensa pariin. Minä mukaan lukien, aloin jälleen pohtia suunnitelmaani.
“Mitä sinä ajattelet?” kysyi samassa ääni viereltäni. ”Näytät siltä, että korvistasi voisi kohta tulla savua, kun pohdit jotakin niin kovasti mielessäsi.”
Katsahdin punaruskeaa soturitarta hieman vaivautuneesti.
“Niin, luulen, että minun täytyy kertoa joskus jollekulle”, huokaisin ja vedin sitten syvään henkeä.
“Kerro ihmeessä”, Omenahuuma kehotti. Ainakaan kanelinruskean soturittaren äänensävy ei ollut ivallinen.
“Leimusilmä kertoi minulle kerran muinaisista klaaneista, joiden pohjalta Eloklaani perustettiin”, aloitin, tapaillen kuumeisesti oikeita sanoja. “Minä haluan löytää ne klaanit.”
Omenahuuman tummat silmät suurenivat hiukan ja minä luimistin korviani. Samalla käänsin katseeni sivuun ja työnsin loput puoliksi syödystä tuoresaaliista lähemmäs vanhempaa soturia – minun ei ollut enää nälkä.
“Tai niiden vanhat reviirit. Kissoja siellä ei varmaankaan enää ole, vaan he ja heidän lähiperillisensä ovat kaikki kuolleet”, jatkoin hapuillen ja pakotin itseni katsomaan taas Omenahuumaa. “Tiedän, että se kuulostaa typerältä, mutta oikean paikan löytäminen merkitsisi minulle paljon.”
// Omena?
// 302 sanaa
