Harhamiete
Kirjoittaja: Ravn
Omenahuuman olemus oli huoleton ja varma – punaruskea soturitar näytti tehneen päätöksensä, hän lähtisi mukaani matkalle kohti tuntematonta. En voinut sille mitään, että mieltäni kalvoi hento huoli, sillä alun alkaen en ollut halunnut asettaa ketään toista vaaraan korkealentoisten kuvitelmieni tähden, mutta samaan aikaan halusin luottaa hyväntuuliseen naaraaseen ja siihen, että tämä osasi tehdä itse omat päätöksensä. Tavallaan Omenahuuman vilpitön innokkuus oli jopa rohkaisevaa ja sai minutkin tuntemaan oloni määrätietoisemmaksi. Matkastamme tulisi varmasti kaikkien aikojen mahtavin seikkailu!
“Tämä oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu”, Omenahuuma tokaisi sitten ja venytteli. “Voisimme tavata useammin ja keskustella asiasta enemmän. On selvä juttu, ettemme me ole vielä lähdössä yhtään mihinkään, mutta ei suunnittelusta haittaakaan ole, vai mitä?”
Seurasin soturittaren katsetta oppilaiden pesän edustalla istuskelevaan Pilvitassuun. Vaitonainen valkeaturkkinen naaras oli saanut oppilasnimensä joitakin päiviä aikaisemmin ja minusta oli tullut hänen mestarinsa. Olin säikähtänyt uutista pahanpäiväisesti, ajatella nyt, että minun tulisi osata siirtää vaatimattomat taitoni jollekin nuorelle kissalle. Yllätyksestä selvittyäni olin kuitenkin alkanut nähdä asian valoisan puolen ja päättänyt yrittää tehdä parhaani. Halusin kertoa Pilvitassulle kaiken minkä tiesin ja auttaa hänet hyvään alkuun.
Nyökkäsin, olin Omenahuuman kanssa samaa mieltä, ettemme voisi lähteä vielä.
“Ei, suunnittelemisesta ei ole koskaan haittaa”, myötäilin ja kampesin soturittaren tavoin seisomaa. Haukottelin ja venyttelin antaumuksellisesti, mikä tuntui mahtavalta pitkän paikallaan oleskelun jälkeen. “Meidän täytyy ehdottomasti puhua lisää jokin päivä.”
Samassa leirin suuaukolta alkoi kuulua kovaa kahinaa ja katseeni osui partioon, joka oli juuri putkahtanut piikkihernetunnelista aukiolle. Panin merkille Omenahuuman katsovan pitkään ja hieman haikeasti joukkion mukana saapunutta Kirpputäplää, joka näytti tervehtivän naarasta.
“Onko hän ystäväsi?” kysäisin varovasti ja viittasin kohti pientä mustavalkoista kollia. Yhtäkkiä minusta tuntui pahalta. Halusin, että Omenahuuma harkitsisi vielä kerran tarkkaan, sillä mikäli hän aikoisi pysyä päätöksessään ja lähteä mukaani, hän joutuisi jättämään taakseen aivan kaiken. Samaan aikaan minua kuitenkin pelotti, että naaras perääntyisi ja minun pitäisi sittenkin lähteä matkalle yksin.
// Omena?
// 298 sanaa
