Harhamiete
Kirjoittaja: Ravn
Tunsin syvää huojennusta, kun Omenahuuma vastasi esittämääni kysymykseen eikä suinkaan vain tuhahtanut koppavasti ja astellut tiehensä häntä ärtymyksestä heiluen. Sellaisiakin kissoja oli, töykeitä kissoja, jotka kohtelivat muita aina yhtä törkeästi ja välinpitämättömästi, ikään kuin he olisivat omistaneet kaiken maan ja taivaan väliltä. Minä en pitänyt sellaisista kissoista, en sitten piiruakaan – toisaalta, kuka olisikaan pitänyt?
Siniharmaat silmäni tuikahtivat toiveikkaasti, kun seurasin punaruskean turkin omaavaa Omenahuumaa leiriaukion laidalle. Istahdin soturittaren kanssa vastatusten ja liikautin korviani sen merkiksi, että olin valmis kuuntelemaan tarkkaavaisesti kaiken, mitä naaras minulle haluaisi kertoa. Ensiksi Omenahuuma sanoi Mesitähden olleen erittäin kärsivällinen mestari, mitä ei ollut vaikea uskoa – päällikkö oli aina vaikuttanut hyvin tyyneltä ja pitkämieliseltä kissalta. Minun oli vaikea olla hymyilemättä, kun Omenahuuma muisteli lämmöllä entistä mestariaan. Puhuessaan soturitar käänsi tummanruskean katseensa hetkeksi kohti Litteäkiveä arvatenkin muistoihinsa uppoutuneena ja niihin eläytyen. Minäkin vilkaisin olkani yli suurta kiveä leiriaukion keskellä, mutten tietenkään nähnyt mitään merkityksellistä saati osannut edes arvata muisteliko Omenahuuma nimitystään oppilaaksi tai soturiksi vai liittyikö Litteäkiveen jokin muu miellyttävä muisto. Mitä ikinä se olikin, Omenahuumalle se oli varmasti tärkeää.
Soturittaren kommenti syntyperästään kosketti minuakin sekä monia muita eloklaanilaisia. En minäkään ollut klaanisyntyinen, mutta siitä huolimatta minut oli hyväksytty Eloklaaniin ja otettu klaanikissojen toimesta hyvin vastaan. Se, että Omenahuuma oli ollut kotikisu oli hieman poikkeavaa, mutta minä en ainakaan halunnut katsoa kotikisuja kieroon, vaikka heillä huhuttiinkin olevan usein poikkeuksellisen pehmoiset oltavat ja huolenpidon ja hemmottelun täyteinen elämä.
Sitten, Omenahuuma rikkoi hetken hiljaisuuden kysymällä, josko minulla oli vielä jotain sydämellä. Sävähdin hieman, sillä en ollut lainkaan miettinyt, miten asiani soturittarelle muotoilisin.
“Ajattelin, josko Mesitähti olisi kertonut sinulle harjoitusten lomassa Eloklaanin perustamisesta tai klaanien historiasta”, kangertelin viimein ja katsoin Omenahuumaa. Mielessäni rukoilin, ettei soturitar alkaisi tuijottamaan minua kuin järkensä menettänyttä. “Aihe kiinnostaa minua, mutten ole vielä ehtinyt tuppautua Mesitähden puheille. Tai Liljatuulen. Hänkin varmasti osaisi vastata kysymyksiini.”
Pahus vieköön, en minä yleensä näin paljon sanojani tapaillut. Ehkä se johtui rintaani puristavasta hermostuneisuuden tunteesta, aiheen kummallisuudesta tai siitä, että olin vienyt Omenahuuman aikaa niinkin turhanpäiväisen asian tähden. En halunnut olla töykeä.
// Omena?
// 330 sanaa
