Harhamiete
Kirjoittaja: Ravn
Harhamiete. Minä pidin siitä. Se oli hyvä nimi, joka mielestäni sopi minulle kuin nenä päähän. Tosin, oli tuntunut hieman kummalliselta kuulla uutta nimeäni hurrattavan kilpaa, kun Mesitähti oli päättänyt klaanikokouksen. Kummalliselta, mutta samaan aikaan kutkuttavan jännittävältä. Uskoin, että poskeni olivat ihan punehtuneet hallavan turkkini alla, kun klaanitoverit olivat käyneet onnittelemassa minua. Minua, joka olin nyt Eloklaanin soturi. Tuntui haikealta ajatella, ettei Salviakatse tulisi enää pitämään minulle harjoituksia. Harmaankirjava soturitar oli hyvin vähäpuheinen, mutta minä pidin hänestä siitä huolimatta – hän oli hyvä opettaja.
Makustelin uutta nimeäni, kun luikahdin ulos leiristä piikkihernetunnelin kautta. Koska olin syntynyt erakoksi, minun oli yhä hieman vaikea käsittää, miksi klaanikissat vaihtoivan nimeään niin kovin usein. Ensin, kun pennusta tuli oppilas ja sitten, kun oppilaasta tuli soturi. Myös sotureiden, jotka nousivat päälliköiksi tuli vaihtaa nimensä. Toisaalta, en minäkään olisi halunnut olla Harhatassu lopunikääni. Olin kyllä pitänyt ensimmäisestä nimestäni, erakkonimestäni, mutta koska se ei ollut ollut klaanikissalle sopiva, Mesitähti oli keksinyt minulle uuden nimen. Olin ottanut klaaninimen vastaan ylpeydellä, mutta luvannut samalla itselleni, etten koskaan unohtaisi ensimmäistä nimeäni – se oli kuitenkin osa minua.
Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa, kun saavuin metsästä avaralle nummelle. Hohtava hanki häikäisi silmiäni ja lumosi minut kauneudellaan. Kylmässä ja kosteassa lumessa harjoitteleminen oli ollut kamalaa, mutta siitä huolimatta rakastin lehtikadon puhtautta ja rauhallista hiljaisuutta – edes linnut eivät juuri sirkuttaneet ja sain olla yksin ajatusteni kanssa. Soturina sain poistua leiristä ilman kenenkään lupaa, mistä olin erittäin kiitollinen. Minulla olisi koko päivä aikaa kuljeskella pitkin poikin reviiriä ja miettiä yhtä sun toista. Halusin ottaa uudesta vapaudestani kaiken ilon irti. Siispä suuntasin nummen yli kohti neljää kukkulaa, tuuli turkissani ja kimaltava lumihanki tassujeni alla.
Vilpoisen viiman alettua kaivautua jäseniini olin päättänyt palata takaisin leiriin. Lähestyessäni piikkihernemuureja panin sivusilmällä merkille punaruskean turkin, joka ilmaantui vastakkaisesta suunnasta aluskasvillisuuden lomasta ja kiiruhti yhtä lailla kohti leiriin viettävän tunnelin suuta. Tunnistin tuuheaturkkisen kissan Omenahuumaksi, Mesitähden entiseksi oppilaaksi. Soturitar oli kaiketi juuri palaamassa saalistusretkeltä, muttei tyhjistä leuoista päätellen ollut saanut mitään napattua. En oikeastaan tuntenut kanelinruskeaa naarasta, mutta olin kuullut tämän olevan hyväntuulinen ja energinen, vaikkakin hieman ajattelematon ja suorapuheinen.
Osuimme piikkihernetunnelin suulle tismalleen yhtä aikaa ja erehdyin katsomaan Omenahuumaa tämän tummanruskeisiin silmiin yhden tuskastuttavan kiusallisen hetken ajan.
“Sinä ensin”, sopersin sitten ja nyökkäsin kohti tunnelin suuta. Samalla otin askeleen taaksepäin tehden soturittarelle tilaa. Omenahuuma hymyili melkein aurinkoisesti ja änkesi piikkihernetunneliin, minä aivan naaraan kannoilla.
“Sinähän olit Mesitähden oppilas?” töksäytin varoituksetta ennen kuin Omenahuuma ehti livistää omille teilleen tultuamme leiriaukiolle. Tiesin kyllä vastauksen esittämääni kysymykseen, mutta vilpitön kysymys tuntui sopivalta tavalta aloitella keskustelua ja rikkoa aavistuksen painostava hiljaisuus. “Millainen mestari hän oli?”
En ollut varma, mihin pienellä juttutuokiolla oikein pyrin, ennen kuin mieleeni juolahti ajatus siitä, että Mesitähden oppilaana Omenahuuma oli saattanut kuulla yhtä sun toista Eloklaanin perustamisesta. Kyllä minäkin tiesin tarinan pääkohdat, mutta suorastaan paloin halusta kuulla lisää. Ennen kuin tavoittaisin Mesitähden, joka osaisi kertoa Eloklaanin historian pienintäkin yksityiskohtaa myöten, toivoin voivani kysellä hieman Omenahuumalta, mitä soturitar tiesi. En tietenkään voinut olla varma kiinnostiko moinen menneisyyden jauhaminen kanelinruskeaa naarasta, mutta yrittänyttä ei laitettu. Sen lisäksi mielestäni oli aina yhtä mukavaa kuulla toisten kissojen kuulumisia.
// Omena?
// 502 sanaa
