Harhamiete
Kirjoittaja: Ravn
Omenahuuma näytti vajonneen ajatuksiinsa. Annoin itselleni luvan tehdä samoin ja ryhdyin mietiskelemään tulevaa. Mielessäni matkasin kauas kaukaisuuteen, läpi synkkien ja pelottavien kuusimetsien, poikki avarien kukkaniittyjen, yli vuolaasti virtaavien jokien ja ympäri suurten järvien. Hymyilin hennosti ajatukselle, että sitten jonakin päivänä löytäisin etsimäni ja saisin tuntea jotakin. En osannut sanoa, mitä se jotain tarkalleen ottaen olisi, mutta sen uskoin, että perillä tuntisin jotain aivan uutta, kuten ehkäpä sulaa ihmetystä, haikeaa alakuloa tai suunnatonta ylpeyttä. Saatoin vain haaveilla.
“Totta puhuen, minäkin haluaisin nähdä maailmaa”, kuului samassa ääni viereltäni. Omenahuuman sanat katkaisivat ajatuksenjuoksuni ja pakottivat minut tuijottamaan punaturkkista soturitarta hieman hölmistyneenä. Ihmetykseni vain lisääntyi, kun punaturkin suusta alkoi pulputa lisää sanoja aina siihen pisteeseen asti, että Omenahuuma ehdotti lähtevänsä seurakseni matkalle.
“Sinäkö lähtisit mukaani?” töksäytin ja katsoa toljotin naarasta alkuun hieman epäuskoisesti ja syvästi hämilläni.
“Niinhän minä sanoin”, Omenahuuma tokaisi tummanruskeat silmät innokkaan hyväntuulisesti tuikkien.
“Tarkoitan, jos sinä kerran tahdot”, takeltelin ääni hiljaisena, soturittaren sanat olivat tulleet täytenä yllätyksenä. “Ei se minua haittaisi, ei ollenkaan. Mutta oletko varma? Sinähän itse sanoit, että matka on varmasti pitkä ja raskas.”
En halunnut kenenkään muun ajautuvan vaaraan minun hieman hölmön haaveni tähden, mutta samaan aikaan matkan ja unelman jakaminen jonkun kanssa kuulosti mahdottoman mukavalta ajatukselta.
// Omena?
// 199 sanaa
