Harhatassu
Kirjoittaja: Ravn
Sydämeni jyskytti jännittyneesti rinnassani, kun kermanvalkea kuolonklaanilainen otti askeleen rajan yli – Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? Olin kuitenkin jo lupautunut viemään Mahlahallan Mesitähden puheille ja niin myös aioin tehdä. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut antaa Mahlahallan mennä ensin ja paimentaa tämä leiriin, mutta epähuomiossa ja tilanteesta jännittyneenä käänsinkin kollille selkäni ja lähdin kulkemaan tämän edellä. Olin tehnyt pahan aloittelijan virheen. Kuolonklaanilainen vaikutti pian huomaavan hermostuneisuuteni ja sanoi, ettei minun kuulunutkaan luottaa tuntemattomaan kissaan.
“En minä sinuun luotakkaan”, selitin nopeasti. Mahlahalla mahtoi pitää minua ihan typeränä. “Mutta haluaisin kyllä.”
Kermanvalkean kollin seuraavat sanat pistivät miettimään. Millaisessa klaanissa sen jäsenet eivät voineet tai halunneet luottaa toisiinsa? Matkan hiljalleen taittuessa olin kompuroida vähän väliä kanervikkoon, sillä niin tiukasti jouduin katseeni toisessa kissassa välillä pitämään, oman turvallisuuteni tähden. Mahlahallan puheet kummastuttivat minua, mutta onneksi kolli tarjosi pian selityksen ilman, että minun olisi itse tarvinnut kysyä yksityiskohdista. Tarinan edetessä kuolonklaanilaisen lehdenvihreät silmät muuttuivat sameaksi surusta ja ehkä katkeruudesta sekä häpeästä. Vaikka tämä kolli kuinka oli Ruskatassun miltei tappaneen kissan entinen ystävä, sydäntäni riipaisi Mahlahallan kuvaillessa miten muut kuolonklaanilaiset olivat häntä kohdelleet. Kukaan ei ansainnut tuollaista, ei kukaan.
“Kuulostaa kamalalta. Olen pahoillani”, nau’uin lohduttavasti ja loin Mahlahallalle säälivän katseen. Syvällä sisimmässäni minua epäilytti, että ehkä kermanvalkea kolli olikin vain taitava valehtelija, joka keksi koko nyyhkytarinan päästään huijatakseen minua. Kuolonklaanilaisen apeista silmistä kuvastuva tuska oli kuitenkin niin todellinen, että se sai minut uskomaan kissan jokaisen sanan.
“Se mitä Karhumyrsky teki ei ole sinun vikasi. Ruskatassu on elossa”, jatkoin hiljaa ja jättäydyin Mahlahallan rinnalle kävelemään. En tiennyt mitä muita hirveyksiä tämä Karhumyrksy -niminen kissa oli mahtanut Kuolonklaanissa tehdä, mutta jo ajatus petomaisesta hyökkäyksestä puolustuskyvyttömän oppilaan kimppuun sai vatsani heittämään volttia. En ymmärtänyt miten ja miksi jotkut kissat olivat luonnostaan niin väkivaltaisia ja julmia – ehkä se johtui kasvatuksesta, ehkä osa oli syntyjään pahoja. Tähtiklaani yksin tiesi vastauksen, eikä sitä salaisuutta tultaisi koskaan jakamaan elävien kanssa.
Kun Eloklaanin leiriä suojaava piikkihernemuuri alkoi lopultakin pilkottaa koivujen ja leppien lomasta, olin melko vakuuttunut siitä, että Mahlahalla tosiaan halusi jättää Kuolonklaanin. Kermanvalkea kolli ei nimittäin ollut vilkaissut koko matkan aikana kertaakaan taakseen. Matka rajalta leiriin oli ollut loppuun asti hermoja repivä, mutta ainakin pelko siitä, että Mahlahalla saattaisi hetkenä minä hyvänsä hyökätä kimppuuni, oli hiljalleen kaikonnut miltei olemattomiin.
“Sinun lienee parasta odottaa hetki tässä, kun minä käyn etsimässä Mesitähden”, ehdotin muutaman ketunmitan päässä leirin sisäänkäynnistä ja viittasin varjoon erään pensaan alla. Mahlahalla nyökkäsi. Katsoin kollia hetken epäröiden, ennen kuin keräsin rohkeutta ja pujahdin leirin pääaukiolle viettävään piikkihernetunneliin. Toivoin hartaasti, että Mesitähti olisi leirissä ja ettei kukaan vain sattuisi huomaamaan Mahlahallaa ennen kuin olisi selittänyt, miksi olin tuonut kuolonklaanilaisen näin syvälle Eloklaanin reviirille. Toivottavasti Mesitähti ymmärtäisi.
// Mahla? Tai Mesi?
// 431 sanaa
