Harhatassu
Kirjoittaja: Ravn
Aamu oli varhainen, ja avaralla kanervapeitteisellä nummella kävi pieni ja värisyttävä tuulenvire. Salviakatseen hopeanharmaaraidallinen hännänpää heilahteli puolelta toiselle ketunmitan päässä kasvoistani, soturittaren johdattaessa minua rivakoin askelin kohti Eloklaanin reviirin itäistä rajaa. Naaras vaikutti hivenen ärtyneeltä ja oli luvannut pitää minulle tänään taisteluharjoitukset. En ollut niistä lainkaan innoissani.
“Miksi minun täytyy osata taistella?” kysyin, kun hiljaisuus minun ja mestarini välillä alkoi ensimmäistä kertaa muuttua vaivaannuttavaksi, ajatusten juostessa päässäni täyttä laukkaa. Tiesin kuulostavani kuin pieneltä pennulta, jolle kaikki oli uutta ja ihmeellistä, mutta kysymys oli polttanut sisälläni jo iät ja ajat aina siitä päivästä lähtien, jona Mesitähti teki minusta soturioppilaan – ja halusin lopultakin saada siihen vastauksen. Salviakatse vilkaisi minua lapansa yli.
“Sinun täytyy osata taistella, jotta voit tarpeen tullen puolustaa itseäsi ja klaaniasi”, tabbykuvioinen soturi selitti. “Ja koska kuolonklaanilaiset osaavat taistella, ja ketut ja muut pedot ovat usein voimakkaampia kuin sinä.”
Salviakatseen vastaus oli vain osittain tyydyttävä. Olin samaa mieltä soturittaren kanssa siitä, että taisteluliikkeistä oli hyötyä saalistajia vastaan, mutta oli eri asia käyttää niitä hyökkääviin petoihin kuin eläviin, hengittäviin sotureihin – olivat he mistä klaanista tahansa. Halusin uskoa, että asiat kahden klaanin välillä voitaisiin aina selvittää ilman verenvuodatusta, vaikka kukaan muu ei siihen olisikaan uskonut. Päätin kuitenkin olla väittämättä mestarilleni vastaan, sillä en vielä tiennyt, kuinka olisin vakuuttavasti perustellut kantani.
Loppumatka reviirin itärajalle taittui niin ikään piinaavassa hiljaisuudessa, jonka Salviakatse rikkoi saavuttuamme keskelle iloisesti rehottavaa kanervikkoa, ja naaraan käännettyä vihertävänkeltaisen katseensa puoleeni.
“Tarkoituksenani on opettaa sinulle nyt pari hieman haastavampaa liikettä. Perusteet osaatkin jo”, soturitar sanoi, katsellen mietteliään näköisenä ympäröivää maastoa. Viimein hänen etsivä katseensa näytti nauliintuvan parin hännänmitan päässä kohoavaan sammalpeitteiseen kivenlohkareeseen. Omat siniharmaat silmäni seurasivat herkeämättä naaraan katsetta, ja pantuani kiven merkille, en voinut muuta kuin kallistaa ymmällään päätäni.
“Ideana on se, että opit käyttämään kaksinkamppailussa maastoa hyödyksesi”, Salviakatse selitti ja kumartui kuin aikeissa loikata tai ampaista juoksuun. “Katso tarkasti.”
Tein kuten mestarini pyysi ja seurasin silmä kovana, kuinka hopeankirjava soturitar pyrähti eteenpäin kohti kiveä ja syöksyi korkealle ilmaan ponkaistuaan lohkareen kyljestä itselleen lisävauhtia. Hän laskeutui voimalla aivan viereeni, upottaen kyntensä syvälle nummen märkään mutaan.
“Sinun vuorosi”, naaras kehotti. “Varovasti, kivi on hieman liukas.”
Nyökkäsin hitaasti ja kyyristyin, polkien takatassuillani maata ja jännittäen vähäiset lihakseni äärimmilleen. Seuraavassa hetkessä syöksyin kohti kiveä, hapuilin kynsilläni pitoa sen niljakkaasta pinnasta ja ponnistin ilmaan kohti Salviakatsetta, joka analysoi silmät sirrillään suoritustani. Kun tömähdin takaisin maankamaralle, havaitsin loikanneeni paljon pidemmälle kuin soturitar, minkä vuoksi hyppy jäi liian matalaksi ja varsinaiseen iskuun kohdistui hädintuskin yhtään voimaa – kynteni vain hipaisivat nurmea sen sijaan, että ne olisivat lävistäneet sen.
“Hyvä yritys, mutta sinun tulee hypätä korkeammalle”, Salviakatse huomautti. “Niin saat iskuun enemmän voimaa ja tarkkuutta.”
“Tiedän, anteeksi.”
“Kokeile vielä, ja kun tämä liike alkaa sujumaan, näytän sinulle erään toisen.”
// 441 sanaa
