Harhatassu
Kirjoittaja: Ravn
Mustan ja valkoisen kirjava parantajaoppilas tassutti aukion laidalta luoksemme ja tämän tummilla kasvoilla kareili vallan happaman näköinen ilme. Kollin kireähkö olemus kieli siitä, ettei tämä viihtynyt alkuunkaan taisteluharjoituksissa vaan olisi mieluummin tehnyt jotakin muuta. Ymmärsin Leimutassua hyvin – en minäkään pitänyt taisteluharjoituksista ja yli-innokas Tuulitassu osasi olla melko tuskastuttava harjoittelupari. Kun toiset oppilaat asettuivat Salviakatseen osoittamille paikoille, minä istuuduin aukion reunalle ja soin Leimutassulle kannustavan hymyn ennen harjoituksen alkamista. Kyyhkynharmaa naaras selätti parantajaoppilaan muutaman kerran melko helposti, mutta lopulta Leimutassu onnistui pitämään tasapainonsa ja Salviakatse ja Viherkatse tekivät päätöksen, että nyt olisi hyvä aika palata takaisin leiriin.
Matka litimärän metsän poikki taittui pääosin hiljaisuudessa lukuunottamatta etäistä tuulen huminaa ja satunnaista ropinaa, joka syntyi puiden oksilta tippuvien vesipisaroiden osuessa keltaisten ja ruskeiden lehtien peittämään maahan. Salviakatse kulki edellä ja Viherkatse ja tämän kyyhkynharmaa oppilas kävelivät rinta rinnan harmaankirjavan naaraan jäljessä, kun taas minä ja Leimutassu olimme jääneet laahustamaan joukkion hännille. Jossakin vaiheessa parantajaoppilas avasi varovasti suunsa ja kysyi: “Miksi se tähtikissa kiinnosti sinua niin?”
Katsahdin hivenen yllättyneenä toista kollia, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, että Leimutassu haluaisi tietää syyn äkillisen kiinnostukseni taustalla. Mietin hetken, miten asian toiselle muotoilisin.
“Kun liityin Eloklaaniin, aloin uskoa Tähtiklaaniin”, aloitin ja pidin katseeni tiukasti edessäpäin. “Oli lohduttavaa ajatella, että joku vahtisi minua yötä päivää ja pitäisi huolen siitä, ettei mitään pahaa tapahtuisi.”
Parantajaoppilas nyökytteli päätään kuin kehottaakseen kertomaan lisää.
“Vaikka Tähtiklaani oli minulle tuki ja turva, pidin sitä viime kädessä vain satuna, jonka pennut saivat kuulla joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Tuntui typerältä ajatella, että minun lisäkseni kokonainen klaanillinen kissoja uskoi pahaiseen tarinaan edesmenneistä sotureista, jotka asuivat Hopeahännän tähdistöstä ja varjelivat meitä”, selitin ja käännyin katsomaan Leimutassua tämän keltaisiin silmiin. “Ennen kuin sinä kerroit, että vanhan klaanin parantaja oli ilmestynyt sinulle ja osoittanut sinulle polun, jota seurata. Luulin, että joidenkin kissojen kyky puhua vainajille oli vain pelkkä huhu, mutta ilmeisesti se kaikki onkin totta.”
Puhuessani matka reviirin poikki oli taittunut joutuisasti ja leirin piikkihernemuuri alkoi jo siintää lehtipuiden välistä. Salviakatse kiristi tahtiaan ja johdatti meidät piikkihernetunnelin suulle.
“Se totuus merkitsee minulle paljon”, sanoin ennen kuin minä tai Leimutassu kumpikaan sukelsimme tunneliin. “Ja lisäksi se on väylä klaanien historiaan. Siihen, keitä me olemme ja mistä me olemme tulleet.”
Työnnyin leirin pääaukiolle ennen Leimutassua ja annoin katseeni vaeltaa hetken eloklaanilaisissa sekä päivisin useimmiten tyhjissä pesissä. Ehkäpä Mesitähdellä tai Liljatuulella olisi enemmän kerrottavaa Eloklaanin historiasta sekä tuosta Myrskyklaanista, josta tähtikissa oli Leimutassulle maininnut.
“Sinulla on varmasti paljon tekemistä, enkä tahdo vaivata sinua. Jutellaan taas joskus”, nau’uin ja katsahdin parantajaoppilasta varovasti hymyillen ennen kuin lähdin jolkottamaan kohti oppilaiden pesää. Minulla oli paljon mietittävää.
// 421 sanaa
