Harhatassu
Kirjoittaja: Ravn
Partiointi oli mielestäni aina yhtä piristävää, eikä edes päivän pakahduttava helle taikka vastenmielisen kostea ilma ollut onnistunut latistamaan intoani. Tämänkertainen partio oli kuitenkin muuttunut hetkessä hieman liian jännittäväksi, kun hento tuulenvire oli kantanut luoksemme ketun pistävän lemun. Päästyämme lähemmäs voimakkaan hajun lähdettä, punaisen turkin omaavan pedon ominaislöyhkään sekoittui lisäksi vieraan kissan tuoksu. Vatsanpohjani muljahti epämiellyttävästi, kun näin ensimmäistä kertaa repolaisen karvapeitteen vilahtavan uhkaavasti aluskasvillisuuden seassa ja Mesitähti komensi partion hyökkäykseen. Päällikkö ja tämän kanelinruskean turkin omaava oppilas, Omenatassu, syöksyivät epäröimättä kohti ärhentelevää petoa, Lakkakuiske ja Salviakatse aivan kaksikon kintereillä. Klaanitoverieni repiessä vimmatusti ketun lihaa, minä jättäydyin hieman taaemmas epävarmana siitä, mitä minun oikein olisi pitänyt tehdä. Tunsin ikävän piston sydämessäni, kun näin tummanpunaisen veren roiskahtavan heinikolle, eivätkä jalkani suostuneet liikkumaan.
Taistelu oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Kettu katosi hiljaa uikuttaen ja verta vuotaen aluskasvillisuuden sekaan ja huomiomme kääntyi mustan ja valkoisen kirjavan turkin omaavaan, arvatenkin oppilaisikäiseen erakkoon, joka esitteli itsensä Asgardiksi. Eriskummallinen nimi, mutta ei minunkaan nimeni ollut aina ollut Harhatassu. Mesitähti lähestyi kollikissaa ilmeisesti kysyäkseen tältä joitain lisäkysymyksiä, mutten jäänyt kuuntelemaan päällikön sanoja vaan kävelin varovasti ketunmitan päässä istuvan mestarini luo.
“Salviakatse, saanko jo palata leiriin?” tiedustelin hopeankirjavalta naaraalta ja luimistin aavistuksen korviani. “Minua… Minua etoo.”
Soturitar siristi vihertävän keltaisia silmiään, mutta nyökkäsi sitten ja sanoi: “Ole varovainen, jos kettu onkin jäänyt norkoilemaan lähistölle. Ja käy Liljatuulen luona, jos siltä tuntuu. Tulemme pian perässä.”
Vaikka Salviakatse olisi mitä luultavimmin halunnut minun palaavan leiriin suorinta ja turvallisinta tietä, tarvitsin hetken aikaa ajatella, ja niin askeleeni johdattivat minut lähelle Eloklaanin ja Kuolonklaanin välistä rajaa. En varmaankaan olisi saanut olla siellä, mutta osaisin kyllä pitää huolen siitä, ettei yksikään klaanitoverini saisi tietää asiasta. Ajatukseni harhailivat vähän väliä takaisin ketun kanssa käytyyn taisteluun, jota olin jämähtänyt seuraamaan sivusta. Olin varma, ettei mielessäni ollut tuolloin vieraillut pelko vaan vilpitön hämmennys – en pitänyt väkivallasta, vaikka tiesin ettei ketun kaltaisten petojen kanssa saattanut neuvotella. Millainen soturi minusta oikein pitäisi tulla, jos en kerta saanut itseäni taistelemaan edes sellaista vastustajaa vastaan, joka tilaisuuden tullen empimättä tappaisi minut? Se oli jotain, mitä minun ehdottomasti täytyisi alkaa harjoitella.
“Hei! Sinä siellä!”
Vieras ääni säikäytti minut ajatuksistani ja katseeni ampaisi välittömästi kohti sen lähdettä. Kohtasin hetkeksi kermanvalkean kissan lehdenvihreän katseen ja silmäilin ympäristöä siltä varalta, ettei paikalla vain ollut ketään muuta, ennen kuin päätin ottaa uteliaisuuttani varovasti muutaman askeleen kohti rajan tuntumassa istuvaa kollia. Viimein pysähdyin kuulomatkan päähän tuosta vieraasta kissasta. Ilmestys esitteli itsensä Mahlahallaksi ja kertoi olevansa kuolonklaanilainen. Olin aina halunnut tavata kuolonklaanilaisen, mutta samassa mieleeni juolahtivat kaikki ne klaanitoverieni puheet siitä, miten nuo kissat olivat läpeensä pahoja. Vieraan seuraavat sanat tulivat yllätyksenä. Kettu, loukkaantunut erakko ja nyt tämä? Ajatukseni olivat sekaisin enkä todellakaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt kermanvalkean kollin kanssa tehdä. Mahlahallan olemus ei ollut uhkaava, mutten minä noin vain voinut päästää kuolonklaanilaista Eloklaanin reviirille, vaikka tämä sanoikin haluavansa liittyä klaaniin.
“Minun nimeni on Harhatassu”, sanoin lopulta. Arvelin, että itseni esittely ja rauhallinen, ystävällinen lähestymistapa olisivat keinoista parhaat saada aavistuksen jännittynyt tilanne raukeamaan. “Anteeksi, mutten osaa auttaa sinua. Sinun tulee puhua Mesitähdelle.”
“Voisitko sinä viedä minut hänen luokseen?” Mahlahalla pyysi. Jokin kollin ehdotuksessa kalskahti epäilyttävältä, mutta sisimmässäni halusin luottaa tähän kissaan. Eivät kaikki kuolonklaanilaiset voineet olla samanlaisia kuin Ruskatassun kimppuun käynyt soturi.
“Enköhän”, myönnyin pitkän hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäsin. Olin varma, että Mahlahalla oli tullut yksin ja jos pitäisin kollin koko ajan näkökentässäni, mitään pahaa ei voisi tapahtua. En tiennyt, miten muut eloklaanilaiset mahtaisivat löytööni suhtautua tai miten ylipäätään selittäisin sen, mutta sen tiesin, etten suostuisi vain kuulopuheiden perusteella vihaamaan klaania ja sen kissoja, joita en edes kunnolla tuntenut. “Kyllä voin. Seuraa minua.”
// Mahla?
// 589 sanaa
