Harhatassu
Kirjoittaja: Ravn
Minun nimeni oli ennen Henry. En tiennyt, kuka sen nimen oli minulle antanut tai mitä se mahtoi tarkoittaa, mutta olin aina pitänyt siitä – se oli tuntunut omalta. Nyt minun nimeni oli Harhatassu. Tiesin, että Eloklaanin päällikkö oli antanut sen minulle ja että se tarkoitti sitä, kuka minä olin ja mikä teki minusta erityisen – sekin tuntui omalta. Vaikka uusi nimi olikin vaatinut hitusen totuttelua, pidin siitä itse asiassa jo miltei yhtä paljon kuin vanhasta nimestäni.
Uuden nimeni etuliite, harha, oli pitänyt minut valveilla myöhään yöhön, kun olin ensimmäisen kerran nukkunut Eloklaanin leirissä lähes täysivaltaisena klaanin jäsenenä. Harha oli asia, joka ei ollut totta vaan silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Mutta harha oli myös kuvitelma, ja kuvitelmat vastasivat unelmia. Tämä hiuksenhieno raja, vitsi, sanan kajahtaneen ja innostavan merkityksen välillä kiehtoi ja jollain kierolla tavalla huvitti minua.
“Harhatassu, oletko yhä hereillä?”
Hopeanharmaan tabbykuvioisen naaraan, Salviakatseen, purevansävyinen kysymys pirstaloi ajatukseni ja havahdutti minut takaisin harmaasävyiseen nykyhetkeen. Vaikka hiirenkorva kolkutteli jo ovella ja lumi oli paikoittain sulanut, kaikki näytti edelleen kuolleelta ja masentavalta. Pilkottava nurmi oli ruskeaa ja ummehtunutta, lehtipuut lohduttoman paljaita ja harmaita, eikä aava nummikaan näyttänyt yhtään sen piristävämmältä – pelkkää valkeaa lunta, lunta ja lunta sekä aavemaista pohjoistuulen ulvontaa silmänkantamattomiin, ennen kuin puhtaanvalkoinen maa kohtasi viimein horisontissa siintävän pilvisen, surullisen värisen taivaan.
“Kyllä- kyllä, olen”, änkytin, haparoiden väistämättä sanoissani koettaessani keksiä vanhempaa kissaa varmasti tyydyttävän vastauksen. Harmaankirjava soturitar oli avannut suunsa niin yllättäen, että olin vastoin tahtoani hitusen hätkähtänyt tämän ääntä.
“Hyvä, sillä saavumme pian Kuolonklaanin rajalle. Sitten olet nähnyt koko reviirin ja voimme palata leiriin”, mestarikseni määräytynyt keltasilmäinen naaras tokaisi ja käänsi katseensa takaisin kulkusuuntaan. Olimmeko tosiaan jo kiertäneet koko Eloklaanin reviirin? Alue tuntui hämmästyttävän pieneltä, tai sitten olin huomaamattani rämpinyt liian kauan ajatusteni suossa ja sujuvasti sivuuttanut kaikki merkittävät maamerkit, jotka Salviakatse oli minulle matkan varrella esitellyt. Muistin hämärästi joen ja neljä kukkulaa, mutten osannut sanoa missä päin reviiriä ne mahtoivat sijaita. Pahus, ehkäpä minun olisi sittenkin kannattanut koettaa keskittyä rajankäyntiin, mutta kun mielessäni pyöri niin monta paljon mielenkiintoisempaa asiaa!
Kuolonklaanin rajalla löyhkäsi lopun vastenmielinen lemu, joka tunkeutui väkipakolla suuhun ja sieraimiin ja jämähti lopulta syvälle keuhkoihin – se oli saada minut kakomaan. Saadakseni jotain muuta ajateltavaa kuin päällekäyvän hajun, silmäilin suurella mielenkiinnolla rajan toiselle puolelle. Naapuriklaanin reviirillä siinsi paljon enemmän vehmaita puita – kuusia – kuin Eloklaanin reviirillä, mikä teki maisemasta aavistuksen koristeellisemman, mutta samaan aikaan synkän ja pahaenteisen. Salviakatse muistutti minua monta kertaa, etten missään nimessä saisi ohittaa kuolonklaanilaisten jättämiä hajujälkiä ilman hyvää syytä. Kyseisten kissojen ominaistuoksun sekä ennen kaikkea maineen puolesta olin varma siitä, että tulisin vallan mieluusti tulevaisuudessa pysymään yksinomaan Eloklaanin reviirillä. Päätöksestäni huolimatta jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että toinen klaani vaikutti huhupuheiden perusteella tavattoman mielenkiintoiselta. Kuolonklaanilaisten sanottiin olevan niin tavattoman erilaisia eloklaanilaisiin verrattuna, mikä luonnollisesti kiehtoi uteliaan nuoren kissan mieltäni. Ehkä jonakin päivänä tapaisin kasvotusten kuolonklaanilaisen ja saattaisin muodostaa oman käsitykseni näistä vieraan klaanin kissoista.
// 464 sanaa
