Härmä
Härmä tiiraili vähän väliä yrttejä lajitellessaan varjossa makoilevaa Kanervaa. Hän koki naaraan läsnäolon painavana: Härmä oli jatkuvasti tietoinen entisen mentorinsa olinpaikasta, ilmeistä ja kehonkielestä. Hän huomasi, kun Kanerva nukahti, tai kun tämä hieman varuillaan – edelleen, vaikka oli jo usean kuun Kujakissayhteisössä viettänyt – asettui aterioimaan jonnekin hämyisään nurkkaan suojaan muiden katseilta. Vähemmän oli kyse pelosta, enemmän siitä, ettei Kanerva halunnut edelleenkään olla missään tekemisissä yhdenkään kujakissan kanssa. Paitsi Härmän. Tämän oli parantajakolli päätellyt vihreiden, viisaiden silmien viipyilevistä katseista hänen suuntaansa sekä varovaisista tervehdyksistä. Kanerva oli kuitenkin kahden vaiheilla, sen Härmä myös aisti. Hän halusi ystävänsä seuraan, mutta samalla pelkäsi väistämätöntä keskustelua.
Härmä sekoitti ajatuksissaan mukulaleinikin kukintoja kehäkukkien sekaan. Hän kurtisti kulmiaan, rohtojen hoitavat vaikutukset olivat kovin kaukana toisistaan, joten virhe olisi ollut valitettava. Hänen olisi keskityttävä ja ennen kaikkea ryhdistäydyttävä. Tämä ei Härmän mielestä tarkoittanut sitä, että hän unohtaisi menneisyytensä haamut ja arvoitukset ja viettäisi aikaa sen ainoan kissan kanssa, jota koskaan oli kyennyt ystäväkseen kutsumaan. Ei: hänen oli saatava tietää. Etenkin nyt, kun tärkeä sattumien ja tapahtumien yhteys, jonka hän oli jo kauan sitten huomannut mutta epäuskoisena ja hieman peloissaan mielensä synkkiin luoliin haudannut, oli pulpahtanut jälleen pintaan. Oliko Kanerva tappanut hänen emonsa? Häiritsevällä tavalla se kävi järkeen ajoitukseltaan. Kanerva oli löytänyt hänet emonsa ruumiin luota. Kanerva oli kadonnut, kun Härmä oli painostanut hänestä totuutta irti.
Mutta ei Kanerva olisi voinut tehdä sitä. Naaras oli hellä ja lämmin ja välitti niin kovin paljon. Sitä paitsi, miten kävisi Härmän, jos totuus muotoutuisikin tällaiseksi? Sitä ei parantaja uskaltanut pohtia syvemmin.
Kanerva katsoi häntä jälleen. Härmä ei hymyillyt, oliko sitä koskaan tehnytkään. Vihreät silmät olivat samalla anovat ja jämäkät: voitaisiinko vain olla ystäviä, unohda se asiasi ja tule tänne. Laske aseesi ja aterioi kanssani, jutellaan yrteistä, anna minä kerron sinulle uusista löydöksistäni. Sinä pitäisit siitä ja tiedät sen itsekin.
Mutta Härmä pysyi paikoillaan ja käänsi katseensa pois.
