Harmonia
Hiljaisuus ympärilläni tuntui kummalta. Se ei ollut kuin tavanomainen kuurouteni tuoma hiljaisuus. Se tuntui painostavalta ja inhottavalta. Kuin edes ajatukseni eivät olisi voineet kunnolla liikkua. Kuin kaikki elintoimintoni olisivat hiljenneet ja olisin seissyt kuoleman toisella puolella. Oli totaalinen hiljaisuus.
Ympärilläni pyörteili kummallista tummaa usvaa, joka sai hermostukseni jo valmiiksi karmivasta ympäristöstä nousemaan. Oli pimeää. Niin pimeää. Se ahdisti minua, sillä näköni oli yksi tärkeimmistä asioista minulle. En kuurona kissana voinu kuulla ympäristöäni, joten muut aistini olivat entistäkin tärkeämpiä. Ilman niitä minun oli vaikea toimia kunnolla. Tuntui siltä, että toimintakykyäni koitettiin riistää minulta.
Tassutin varovasti eteenpäin. Maa tuntui kummalta. Se oli luonnottoman tasainen ja tuntui kuin kaksijalanpesän lattialta. Se oli sileä, eikä siinä ollut kunnollista tekstuuria. En edes nähnyt millainen maa oli, sillä katsoessani alaspäin näin vain usvaa, joka oli ympäröinyt tassuni.
En nähnyt muuta kuin sumua. En nähnyt ympärilläni kohoavan kasveja tai rakennelmia. Tuntui siltä, että olisin ollut maailmojen välisessä tilassa. Jossain, jota ei oikeasti ollut. Jossain, missä mitään ei oikeasti ollut. Oli hiljaista ja tyhjää. Mitään ei ollut olemassakaan tässä tilassa. Tajusin, etten edes hengittänyt.
Vähitellen kulkuni alkoi käydä nopeammaksi ja paniikonomaisemmaksi. Halusin löytää edes jotain. Jotain, joka helpottaisi oloani. Jotain, joka todistaisi minulle, että en ollut kuollut ja jossain olemattomassa maailmojen välisessä tilassa, jossa olin ainoa olemassaoleva asia.
Yhtäkkiä eteeni kohosi korkea pystysuora seinä. Katsoin sitä ihmeissäni. Lähes törmäsinkin siihen ravatessani eteenpäin sitä kohti. Sekin oli samalla lailla luonnottomasti tasaisen sileä ja tekstuuriton, kuten maakin. Kosketin seinämää nenälläni. Tunsin vain sen sileyden. Siitä ei erittynyt lämpöä tai viileyttä, eikä se haissut millekään. Se oli kuin kovettunutta ilmaa. Tunsin maassa tärähdyksen ja kääntelin päätäni nähdäkseni, mikä siellä oli. En nähnyt mitään, mutta tärinä alkoi käydä yhä kovemmaksi. Silloin korviini kantautui ääni. Hirviö. Pian suuri kiilusilmäinen hirviö rynnikin minua päin kovalla vauhdilla. Sen pyöreät mustat tassut tuntuivat lähes liukuvan tasaisella maalla kuin se olisi ollut jäätä.
Silmäni laajenivat suuriksi, kun ymmärsin, että kovaan ääneen ulvova hirviö oli tulossa suoraan minua päin. Astuin taaksepäin, mutta häntäni jo hipoi takanani kohoavaa luonnotonta seinää. Olin ajanut itseni nurkkaan.
Hirviön saapuessa luokseni, säpsähdin hereille omalta pediltäni. Hengitykseni oli nopeaa ja huusi panikkia. Tunsin rinnassani puristuksen ja kurkkuanikin kuristi. Se oli ollut kaikki vain unta, mutta miksi se oli tuntunut niin todelliselta? Tiesin kyllä, että se ei ollut totta. Tuollainen ei ollut mahdollista. Mutta miksi se oli järkyttänyt minua niin paljon?
Tunsin hellän kosketuksen lavassani ja kääntäessäni päätäni näin Kaihon katsovan minua ihmeissään. Hymyilin hänelle sen merkiksi, että kaikki oli hyvin. Tunsin pientä lämpöä sisälläni siitä, että sisareni kuitenkin välitti minusta sillä tavoin.
