Harmonia
Tutkiskeli tassuni alla olevaa pyöreää läpinäkyvää kiveä. Tai ainakin oletin sen olevan kivi. Oli löytänyt sen kujalta aiempana päivänä ja säästänyt sen itselleni. Siitä oli minulle iloa, koska se oli kaunis ja kimalsi hienosti, kun aurinko osui siihen sopivasti. Nyt, kun nukuin vielä omassa pedissäni, emo ei voinut tulla valittamaan, kuinka raahasin roskaa hänen kauniille pedilleen. Tai ei sillä, että olisin hänen valitustaan muutenkaan kuullut kuurouteni takia.
Sisareni Kaiho tassutti ohitseni heilauttaen häntäänsä tervehtykseksi. Nyökkäsin hänelle pikaisesti ja silloin huomasin jonkun tuijottavan minua. Se oli Ametisti. Muistin emon opettaneen hänen nimensä minulle ennen, kun kuuloni oli kokonaan lähtenyt. Hän oli myös sanonut, että kolli osasi olla toisinaan arvaamaton ja aggressiivinen, joten ei ollut yrittänyt lähestyä häntä usein.
Kolli viittoi kohti pesän uloskäyntiä, joten päättelin, että hän pyysi minua mukaansa partioon. Hassua hänen tavassaan minulle oli se, että yleensä muut tulivat paikalle pyytämään naarasta lähtemään mukaansa, sillä sana minun kehnosta kuulostani oli kirinyt jo ennen kuin olin menettänyt kuuloni täysin. Etenkin, kun olin ryhtynyt viettämään enemmän aikaa yhteisön parantajien kanssa.
Loikin pikaisesti pienen partion jäsenten seuraan ja silmäilin kaikki kissat lävitse. Matkassa oli lisäkseni Ametisti – tietysti -, Hurma sekä Roihu. Räpäytin silmiäni Roihulle ilahtuneena. Hän oli pelastanut minut kerran hirviön alta. Toki niin oli usea muukin joutunut tekemään, koska en jotenkaan koskaan ottanut opikseni vaan päädyin aina lähes liiskaantumaan kohti matkaavan hirviön alle, kun en kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristööni.
Ametisti ryhtyi johtamaan partiota eteenpäin ja ryhdyin vilkuilemaan ympärilleni. En vieläkään osannut arvostaa maailmaa yhtään sen vähempää kuin pienenä pentuna. Minulla oli edelleen samanlainen naiivi näkökulma maailmasta. Kaikki oli uutta ja hienoa ja tuntui siltä, että maailma ei voinut muuta kuin hymyillä – ja se oli niin kaukana totuudesta kuin koskaan voisi olla.
Yhtäkkiä partio ympäriltäni olikin kadonnut ja astunut kauemmas. Katsoin heitä hämilläni, kunnes tunsin jyrinän polkuanturoissani. Voi nyt koiran jätös! Taas minä sitten sen tein! En edes ennättänyt kääntää täysin päätäni, jotta olisin nähnyt minua päin ryntäävän hirviön, kun tunsin hampaat niskanahassani ja minut sysättiin syrjään.
Tokkuraisena yllättävästä ilmalennosta nostin päätäni ja näin Ameetistin, joka seisoi vain vähän matkan päästä siitä kohdasta, jossa olin hetki sitten seissyt. Hän katsoi minua raivoissaan, joka sai heti stressitasoni nousemaan. Vihasin sitä, kun kissat olivat vihaisia. Viha oli maailman myrkkyä – elämän myrkkyä!
Luimistin korviani ja pohdin hetken ajan ymmärsikö kolli todella, että olin kuuro kuin kivi? En minä kuullut hänen vaahtoamistaan, vaikka ei sillä, että olisin sitä halunnutkaan kuulla. Yritin kallistaa päätäni sen merkiksi, etten ymmärtänyt, mutta se näytti saavan kollin vain kiehahtamaan entisestään. Hän näytti aivan siltä, että oli viittä vaille valmis mäjäyttämään minulta korvat irti päästä.
Huomasin, kuinka Roihu astui eteenpäin ja hänen suunsa liikkeen perusteella oletin hänen sanoneen jotain siitä, että olin kuuro. Toki enhän minä – yllätys yllätys – siitä ikinä voinut saada varmistusta.
Partiossa mukana oleva Hurma astui eteen ja katsoi minua myötätuntuisesti. Sitten hän yritti selvästi puhua mahdollisimman hitaasti, jotta voisin lukea hänen kuuliltaan, mitä hän tahtoi minulle kertoa. Sain pääteltyä sen, että hän yritti käskeä minua olemaan varovaisempi. Käänsin päätäni katsoakseni taas Ametistiin. Voisin antaa hänellekin jonkin pienen lahjuksen merkkaamaan kiitollisuuttani. En vain tiennyt tarkalleen mitä. Pesässä minulla oli ainakin paljon erilaista krääsää, jota voisin partion päätyttyä tarjota hänelle.
//Ametisti
