Harmonia
Ametistin aggressiivisuus stressasi minua. Se sai minut haluamaan painaa kynteni ja hampaani johonkin, jotta voisin rauhoittua. En tiennyt edes, mitä hän minulle sanoi. Miten vaikeaa se oli ymmärtää, että olin kuuro, enkä ymmärtänyt puhetta! Oli miten oli, saatoin hänen ilmeestään ja elekielestään ymmärtää, että kolli ei tahtonut seuraani saatika sitten kiitoksiani.
Luimistin korvani ja pohdiskelin hetken mitä tehdä. Halusinko vielä yrittää lepytellä kollia vai ehkä sen sijaan mennä tekemään jotain muuta? Sen tiesin ainakin, että Ametistin kanssa oli vaikeaa saada yhtikäs mitään aikaiseksi. Hän ei tuntunut muuta haluavan kuin lisää syitä suuttua minulle. Siksi päädyinkin siihen lopputulemaan, että halusin lähteä. En uskonut järkeväksi jäädä paikallekaan.
Siirtyessäni toisaalle sisareni, Kaiho, tuli eteeni ja kysyi päätään kallistamalla kysymyksen siitä, mitä oli tapahtunut sekä huolestuneella katseellaan olinko kunnossa. Nyökkäsin kohti Ametistia ja sitten näytin vihaista naamaa osoittaakseni, että hän oli suuttunut minulle. Sen jälkeen vain hymyilin sisarelleni hieman sen merkiksi, että olin kyllä kunnossa. Hän näytti helpottuneelta ja siirtyi sivummalle kanssani. Asetuin makuulleni ja katsoin hopeista naarasta, kun hän yritti elekielellään kertoa minulle päivästään. Olimme harjoitelleet sitä toisinaan perheeni kanssa.
Huomasin Kuiskeen kulkevan sisään pesään. Hän kantoi mukanaan ruokaa. Katselin hopeanharmaata kissaa hiljaa tarkkaavaisesti. Hän oli ollut niin mukava minulle. Niin äärettömän mukava. Toisin kuin osa muista yhteisön jäsenistä hän tuntui osaavan olla mukava kissa, jolla oli sydän paikallaan.
Siirsin katsettani viimein, kun tunsin töytäisyn kyljessäni. Huomasin Kaihon katsovan minua pieni virne kasvoillaan ja arvasin heti, mitä sisareni ajattelin. Läpsäisin häntä hellästi tassullani samalla kehräten ja pudistellen päätäni. En minä Kuiskeesta pitänyt, hän oli vain mukava ja ihailtava kissa!
Makoilin katsomassa, kuinka erään yhteisön urhean jäsenen ruumis kannettiin kaikkien nähtäville sisään pesään. Lyran valkea tummanharmaalla koristettu turkki oli värjäytynyt verestä, joka sai minut suremaan sitä, että naaras ei ollut koskaan ehtinyt takaisin hoidettavaksi. Tietysti myös surin sitä, että yhteisö oli juuri menettänyt yhden jäsenistään, mutta se oli vain, kuinka elämä kulki.
Näin emoni hermostuneen katseen, kun hän tutkaili Lyraa hieman kauempaa. Hän ei kuitenkaan lähestynyt valkean naaraan ruumista, joka viesti minulle hyvin siitä, ettei hän ollut ollut koskaan erityisen läheinen Päivänsäteen perillisen kanssa. Nyt asialle ei enää voisi mitään. Lyra oli kuollut, eikä tulisi enää takaisin keskuuteemme.
Isäni saapui emoni vierelle ja naukaisi tälle jotain, joka sai emoni suutahtamaan. Hän sanoi jotain isälleni vihainen ilme kasvoillaan, joka viesti selvästi hänen stressaantuneisuuttaan ja suuttumustaan. Tilanne sai myös minut stressin alaiseksi ja päädyin jäystämään hiljaa pientä hiirtä, joka minun oli ollut tarkoituksena jakaa Kaihon kanssa.
Tunsin turkin kosketuksen kyljessäni ja huomasin veljeni Riemun saapuneen luokseni. Hän hymyili minulle rauhoittavasti ja sai minut rauhoittumaan hieman. Tiesin, että jos en olisi ollut kuuro, hän olisi kertonut minulle jonkin letkautuksen, jolla keventää tunnelmaa. Ehkä jotain, kuten “ainakaan meidän ei tarvitse pelätä, että kuolemattomuus on mahdollista” tai jotain sen suuntaista.
Väläytin isoveljelleni nopean hymyn ja katsoin taas Lyran ruumiin suunnalle. Mikähän hänetkin oli tappanut? Oliko hän jäänyt hirviön alle? Ei. Ei se olisi mahdollista. Lyran ruumis olisi painautuneempi, eikä pelkästään kurkun kohdalta syvästi veressä. Ehkä koira oli tappanut hänet. Ne suuret otukset olivat valitettavan vaarallisia, jos sille päälle sattuivatkaan. Oli mahdollista helposti kuolla sellaisen hampaisiin.
Käänsin päätäni ja päätin olla ajattelematta asiaa. Minun ei tulisi vaivata päätäni tällaisilla asioilla. Kuoleminen valitettavasti kuului osaksi elämää ja nyt vain sattui olemaan Lyran aika saada oma elämänsä päätökseen. Emme voisi asialle enää mitään. En myöskään ollut tuntenut häntä erityisen hyvin muutenkaan. Lyra oli ollut kanssani tekemisissä vain silloin, jos olimme sattuneet samaan partioon yhdessä, eikä hän ollut silloinkaan erityisemmin tullut millään muotoa seurakseni.
Katselin ulos. Siellä satoi. Pitkään aikaan ei ollut satanut. Viherlehti oli ollut kovin lämmin siihen mennessä, eikä suurista sateista ollut näkynyt paljoa, joka sai minut hieman ihmettelemään sadetta, sekä sitä, että minun täytyi edelleen lähteä partioon. Muut partioon lähtevät kissat norkoilivat hieman paikoilaan, sillä eivät vaikuttaneet kovin innokkailta lähtemään ulos sateeseen.
Ilmeisesti partion johdossa toimiva Leopardi kuitenkin viimein lähetti partion matkaan astelemalla esimerkillisesti ensimäisenä ulos pesästä vesisateeseen. Muut lähtivät kulkemaan jonossa hänen perässään. Veljeni Riemu sattui olemaan samassa partiossa kanssani ja häntä ei vesi vaikuttanut haittaavan. Hän vain loikki innokkaasti lätäköissä ja juoksenteli ympäriinsä kuin pentu, joka sai myös minun mielialani kohenemaan.
Kuitenkaan veljeni innokas juoksentelu ei päässyt pitkän aikaa jatkumaan, koska Hento näytti sähähtävän hänelle jotain, joka sai veljeni kuriin. Tassutin hänen vierelleen ja kallistin päätäni kysyäkseni oliko hän kunnossa. En tahtonut, että hän tulisi alakuloiseksi toisen sättimisestä. Kuitenkin veljeni vain virnisti minulle jotain, jonka jälkeen hän ilmeili jotain Hennon takana, joka sai minut kikattamaan.
Sade kasteli turkkiani ja sen muuttuessa raskaammaksi alkoi kävely tuntua inhottavalta. Märkä turkki oli epämukava ja kylmä, enkä olisi halunnut joutua putsaamaan turkkiani heti, kun pääsisimme takaisin pesään. Nyt kuitenkin se olisi sitten ensimmäinen tehtäväni sen jälkeen, kun pääsisin takaisin.
En toisinaan ymmärtänyt kujapartioiden pointtia. Miksi minun täytyi olla mukana etsimässä vaaroja tai uusia jäseniä. Eikö yhteisössä ollut jo aivan tarpeeksi jäseniä? Mihin tarvitsimme lisää kissoja ahtaantuvaan pesäämme? Eikö se tehnyt elämästä vain tukalampaa, kun pesä piti jakaa yhä useaamman kissan kanssa. Toki ei se varmaan Päivänsädettä häirinnyt, sillä hän sai oleskella pesän yläkerrassa rauhassa.
Huomasin, kuinka yhtäkkiä Hento menetti tasapainonsa ja lennähti lätäkköön kuono edellä. Sen jälkeen hän näytti sähisevän jotain kovin äänekästä, joka sai veljeni luimistamaan korvansa ja vilkaisempaan minuun, kuin kysyäkseen olinko kuuroudestani huolimatta kuullut hänet. Kohautin lapojani ja veljeni käänsi katseensa takaisin vanhempaan kissaan.
Kissat tuntuivat kulkevan ripeämmin sateessa, joka sai partion tuntuvan enemmän hiljaiselta kisalta siitä, kuka saisi partioinninsa ensimmäisenä valmiiksi ja pääsisi takaisin pesän lämpöön kuivattelemaan jo kostunutta turkkia. Huomasin myös itsekin nostelevan tassujani normaalia korkeammalle kävellessäni kuin välttääkseni niiden enempää kastumista, vaikka se ei paljoa asiaan vaikuttanut. Tassuni olivat jo märät ja kuraiset, kuten muukin turkistani.
Ei vienyt siis kauaa, kun partio jo ravasi kujia pitkin takaisin kohti yhteisön pesää. Se kelpasi minulle. Pääsisin nopeammin kuivattelemaan inhottavan märäksi kastunutta turkkiani ja siistimään kaikki roskat siitä myös pois.
Näin vain harvoja kaksijalkoja siellä täällä, jotka joko kantoivat jotain suojanaan sateelta tai juoksivat hekin kohti sisätiloja. Myös hirviöt tuntuivat hieman varovaisemmilta, vaikka en asiaa voinutkaan sanoa täysin varmaksi.
Päästessämme takaisin pesälle huomasin Lakun ja Lunan ulkona leikkimässä lätäkössä yhdessä. Hymyilin näylle ja olin jo lähdössä heidän luokseen liittyäkseni seuraan, mutta yhtäkkiä emoni saapui tielleni ja jo puski minua sisään pesään siistittäväksi. En pistänyt vastaan vaan annoin emoni kiihdyttää tahtiani kohti lämpöä ja suojaa sateelta.
Sisällä Ruusunen ohjasi minut sivummalle ja ryhtyi tomerasti sukimaan turkkiani. Sen sijaan Riemu meni isämme luokse ja ravisteli kaikki vedet – luultavasti tahallaan – hänen päälleen, jonka jälkeen he ryhtyivät jahtausleikkiin kuin kaksi pikkupentua. Näky huvitti minua hieman, mutta emoni taas pisti sille lopun huutamalla heille jotain. Tunsin hänen huutonsa hänen rintansa ja kurkkunsa tärinänä.
Suin myös omia tassujani samalla, kun emoni siisti muuta turkkiani. Jotkut saattoivat nolostua siitä, että heidän emonsa hoivasi heitä sillä tavoin, mutta minua asia ei haitannut. Pidin emostani ja arvostin läheistä suhdettamme. Siksi olinkin mielelläni hänen kanssaan missä tahansa tilanteessa.
