Hellepentu
Kirjoittaja: Aura
//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI
Suunnittelin kaikkien aikojen suunnitelmaa! Olisin halunnut saada Pörriäispennunkin mukaan, mutta kolli oli jossain isänsä kanssa. Tylsää! Nokkospilvikin vain nukkui, samoin Ahvenpentu. Minulla ei ollut vielä varsinaista suunnitelmaa tai juonta, mutta olin päättänyt keksiä sellaisen! Eivätkö suuret päällikötkin keksineet tällä tapaa suunnitelmia? Isäni, Lieskakajo, maailman siistein ja urhein soturi oli kertonut monta kertaa suuresta taistelusta, mikä oli tapahtunut molempien klaanien ja sitten vielä Kujakissayhteisön välillä. Se oli ehdottomasti suosikkitarinani. Siinä oli paljon verta ja taistelua, joka oli siistiä! Olisin halunnut harjoitella liikkeitä, mutta Nokkospilvi-emo oli kieltänyt sen pesässä. Kuulemma siitä tuli liikaa meluhaittaa ja saattoipa syynä olla sekin, että olin monta kertaa käyttänyt emoni häntää kohteenani. Nokkospilven hännän karvat olivat todella kuluneet ja olin ylpeä siitä mitä minä olin saanut aikaan! Jos jo nyt kynteni saivat aikaan tuollaista jälkeä, mitä ne sitten saisivat myöhemmin? Röyhistin rintaani ylpeänä. Samaan aikaan pentutarhan suuaukolta kuului askelia ja olin ryntäämässä kiljuen isääni vastaan. Kolli kuitenkin viittoi käpälällään merkin olla hiljaa ja lähestyin kollia kömpelösti vaanien. Miksi piti olla hiljaa? Tylsää! Emokin joskus järjesti hiljaisuuskilpailuja. Ne sattuivat usein sellaiseen aikaan, kun minulla ja Pörriäispennulla oli täysi tohina päällä. En ymmärtänyt miten emo ajoitti ne aina niin huonosti. Parempi aika olisi ollut vaikkapa yö.. Silloin olimme muutenkin hiljaa. Kun pääsin kollin luokse, puskin isääni käpälään.
“Huomenta, tiikeri. Tulehan, annetaan heidän vielä nukkua”, Lieskakajo naukaisi hiljaa ja kehräsi sanojensa päätteeksi. Kipitin kollin ohitse aukiolla ja silmäilin sen menoja innokkaana. Minä en tiennyt minne päin katsoa. Kaikkialla tapahtui paljon ja halusin nähdä kaiken! Muiden kissojen keskinäiset lemmenosoitukset eivät tosin kiinnostaneet, mutta kaikki muu kyllä! Rakkausasiat olivat niin lällyjä. En ymmärtänyt miksi Ahvenpentu halusi kuulla muiden kissojen rakkaustarinoita. Ei niissä ollut mitään siistiä tai jännittävää! No, siskot nyt olivat aina nössöjä. Tosin siitäkin huolimatta Ahvepentu oli minulle tosi rakas. Ei minua haitannut, että hän oli niin nössö. Minä voisin suojella häntä! Ja isää ja emoa ja kaikkia muitakin sukulaisia. En tosin tiennyt keitä kaikkia minun sukuuni kuului. Olin käsittänyt, että se oli todella suuri. Ainakin emon sisko, Rastaskukka oli käynyt pesässä useamman kerran katsomassa meitä.
“Isi, mitä me tehdään? Pliis, voidaanko me lähteä ulos leiristä! Minä ainakin haluan nähdä koko maailman ja olen jo valmis taistelemaan kuolonklaanilaisia vastaan! Tai ainakin, jos näytät muutamia liikkeitä”, miu’uin innoissani ja yritin matkia kollikissan näyttämiä taisteluliikkeitä. Halusin olla jo valmis! Ei sitä koskaan tiennyt, jos Mesitähti sattuisi nimittämään minut etukäteen oppilaaksi. Tai siis minut ja Pörriäispennun. Minä en suostuisi oppilaaksi, jos Pörriäispentukaan ei pääsisi! Se olisi ihan tyhmää.
“Kuulehan tiikeri, sinä ehdit näkemään koko maailman myöhemmin. Ja mitä kuolonklaanilaisiin tulee, en edes tiedä uskaltaako sinua lähettää taisteluun. He olisivat nimittäin mennyttä koko sakki! Sen verran hurja kaveri sinä olet”, Lieskakajo puhui lempeästi ja sukaisi minua muutaman kerran naamaan. Hymyilin isälleni leveästi, tarkoittiko kolli oikeasti sitä mitä hän sanoi? No, kolli oli kokenut taistelija. Totta kai hän tiesi tälläiset jutut! Lieskakajo jos joku osaisi katsoa keissä kaikissa oli ainesta.
“Ja mitä leiristä lähtemiseen tulee. Muuten totta kai voisimme mennä ulkoilemaan, mutta entäs Pörriäispentu? Miltä luulet hänestä tuntuvan, jos sinä pääset seikkailemaan ja hän joutuu jäämään leiriin? Eikö olisi paras, jos pääsisitte näkemään reviirin yhdessä ensimmäistä kertaa? Minä takaan, että se olisi kaikista paras juttu!” Lieskakajo naukaisi hymyillen ja pisti minut ajattelemaan. Pyllähdin maahan, jotta minun olisi helpompi miettiä tätä asiaa. Lieskakajo-isi taisi todellakin olla oikeassa. Eihän se olisi kiva, jos Pörriäispentu ei näkisi reviiriä! Toisellehan tulisi paha mieli. Ainakin minulle tulisi, jos hän näkisi reviirin ennen minua. Mutta sitten päässäni välähti, kollihan voisi tulla meidän mukaan! Siten me näkisimme reviirin yhdessä ensimmäistä kertaa ja kukaan ei jäisi yksin.
“Mutta isi, otetaan Pörriäispentu mukaan! Pliis, pliis! Me luvataan olla tosi tosi tosi kilttejä”, anelin kollilta ja katsoin häntä mahdollisimman kiltisti. Tiesin, että meidän kahden maine ei ollut kovinkaan kiltti. Emme me Pörriäispennun kanssa koskaan tarkoittaneet mitään pahaa, mutta usein leikkikalut ja kaikkien kissojen turkit vain räjähtivät, kun me tulimme paikalle. Me osasimme aiheuttaa kaaosta, mutta me myös osasimme satunnaisesti olla hiljaa ja kiltisti. Ne päivät tosin olivat harvassa, mutta jos pääsisimme ulos leiristä, niin olisimme takuulla maailman kilteimmät pikkukissat. Lieskakajo sukaisi poskeani ja se kutitti.
“Kuulehan vekkuli, Irvikita tai ainakaan Kimalaistoive ei taida päästää Pörriäispentua ihan hetkeen ulos leiristä”, kolli virnisti ja huokaisin. Ehkä isäni oli oikeassa. Kimalaistoive ainakin tuntui olevan todella tiukka. Ainakin Nokkospilveä tiukempi. Isi taas oli todella rento! Kolli ei koskaan antanut mitään pahoja rangaistuksia tai suuttunut pahasti. Ja isi jaksoi aina painia ja keksiä pieniä kolttosia.
“Okei, isi. Mutta minä vielä valloitan Eloklaanin reviirin, näetpä vain!” julistin rinta rottingilla ja nostin häntäni iloisesti pystyyn.
“Oletko nyt oikeasti matoaivo, eivät soturit ole nössöjä! Vai ovatko, isi ovatko?” miu’uin ja katsoin Lieskakajoon kuka virnisti. Kortetuike oli ehtinyt jo kauaksi eikä enää ollut kuuloetäisyydellä.
“Kaikki soturit eivät ole niin rohkeita mitä minä, Irvikita tai vaikka Pörriäispennun isoisä, Hiilihammas. He ovat kuitenkin yhtä tärkeitä ja rakastettuja klaanitovereita. Mutta kyllä taisteleminen on soturille todella tärkeää, todellinen soturi ei pelkää käyttää kynsiä tositilanteen tullen”, Lieskakajo selitti ja nyökyttelin pientä päätäni isäni sanojeni tahdissa. Kolli oli todellakin oikeassa! Ja nuo hänen mainitsemansa kissat olivat kyllä kaikista suurimpia sotureita.
“Mitä jos Mesitähti antaa meille jonkun nössön soturin mestariksi? Mitä jos me emme opi taistelemaan?” naukaisin kauhistuneena ja vilkaisin Pörriäispentua, jonka olemus oli muuttunut. Kolli oli kohentanut ryhtiään. Miksi? Toinen näytti ihan hassulta.
“Ei Eloklaanissa huonoja sotureita olekaan”, kuului matala ja ystävällinen ääni takaatani. Käännyin hitaasti ja tajusin katsovani Eloklaanin päällikköä, Mesitähteä suoraan silmiini. Voi ei, toivottavasti kolli ei ollut kuullut mitä olimme puhuneet Kortetuikkeesta. Mesitähti ei kuitenkaan vaikuttanut olevan yhtään pahoillaan tai vihainen, joten päättelin kaiken olevan hyvin. Tuuppasin Pörriäispentua ja kumarsimme molemmat.
“No, sano sinä se!” tökkäsin ystävääni. Me olimme puhuneet monesti siitä, että jos kohtaisimme Mesitähden, niin pyytäisimme että pääsisimme oppilaaksi ennen muita kissoja. Ei siitä olisi mitään haittaa, että meistä tulisi hieman nuorempana oppilaita!
“Eikun sano sinä, minä sanoin jo Kortetuikkeelle”, kolli mutisi ja tuuppasi vuorostaan minua. Tuuppasin ystävääni uudelleen, mutta rohkaistuin ja avasin suuni:
“Minä ja Pörriäispentu haluaisimme jo oppilaiksi! Pliis, me osaisimme kyllä! Olemme varmasti koko Eloklaanin rohkeimmat kissat ja voittaisimme varmasti kaikki kuolonklaanilaiset, jos vain saisimme yrittää”, selitin innoissani ja katsahdin raidalliseen toveriini silmät ilosta tuikkien.
“Ja haluaisimme jotkin todella rohkeat ja siistit mestarit!” lisäsin vielä leveästi hymyillen. Kyllä Mesitähden olisi nyt suostuttava!
//Pörri? >:D
KP-boosti käytössä
