Helmipilkku
Kirjoittaja: Ruska
”Tuota, en tahdo mitenkään tungetella tai mitään, eikä sinun ole pakko kertoa jos se on henkilökohtaista, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä sinun hännällesi on sattunut”, Kipinätassu kysyi hännästäni hiukan epävarmana. Käänsin katseeni Kipinätassuun, ja sitten katsoin häntääni. En mielelläni puhunut siitä tragediasta, joka yhä painoi mieltäni. ”Tuota, en oikein tiedä huvittaako minua puhua siitä…”, sanoin hiljaa mietiskellen. En tiennyt oliko kannattavaa avautua vento vieraalle oppilaalle, mutta päätin, että avaudun tämän kerran Kipinätassulle. ”…no, kaipa minä voin kertoa.” Sanoin hetken harkittuani. ”Selvä!” Kipinätassu sanoi iloisesti, mutta hän ei tiennyt, mitä oli suostunut kuuntelemaan. Huokaisin hiljaa, ja käänsin katseeni Kipinätassun silmiin. ”Eli, silloin kun elin vielä erakkona perheeni kanssa, niin kävimme kerran kävelyllä erään vuoren läheisyydessä. Hetken kuluttua täysin aavistamaton ja äkkinäinen kivivyöry vyöryi vuorelta päällemme, ja vanhempani…” ehdin selittää, mutta suru yritti ottaa vallan. Kyyneleet muodostuivat silmiini, ja hengitin itku kurkussa sisään ja ulos. Kipinätassu katsoi minua kysyvästi, nyökkäsin ja avasin suuni jatkaakseni kertomusta. ”…he kuolivat vyöryssä. Häntäni jäi yhden kivistä alle, veljeni kuitenkin selvisi vyörystä pelkillä ruhjeilla. Lopulta eräs kaksijalka pelasti minut, mutta hännälleni ei voitu tehdä muuta kuin amputoida se”, kerroin tarinani loppuun. ”Siksi minulla on vain pieni töpö häntäni kohdalla”, Lopetin. ”Voi ei. Kuulostaa aivan hirveältä!” Kipinätassu henkäisi kauhistuneena. Väläytin kollille ymmärtäväisen hymyn, kerrankin, joku ymmärsi minua. ”Sitä se olikin”, totesin ja katsoin aukiolle, minulla oli kova ikävä vanhempiani.
”Mutta onneksi sinä selvisit. Muuten olisin tällä hetkellä tylsistymässä parantajanpesällä vailla ketään, kenen kanssa jutella”, Kipinätassu jatkoi reippaalla äänensävyllä,joka kohensi mielialaani hurjasti. ”Kiitos, olet ymmärtäväinen, js ymmärrät tuskani”, kuiskasin Kipinätassun korvaan, ja poskelleni valui kyynel. Pyyhkäisin kyyneleet tassullani, ja hymyilin reippaasti. ”Mutta se on mennyttä, mennyttä ei voi muuttaa, ja täytyy puskea eteenpäin”, sanoin piristyneemmällä äänensävyllä ja hymyilin lempeästi. ”Kuka on muuten mestarisi, en tiedä kuka hän on?” kysyin uteliaasti Kipinätassulta, kollista oli jo kovaa vauhtia tulossa ystäväni, ja varmasti vastuullinen soturi, joten, minä halusin tietää tämän mestarin. ”Minun mestarini on Hillasielu, hän on mukava!” Kipinätassu sanoi reippaalla ja iloisella äänensävyllä. Kuullessani Hillasielun nimen, punastuin turkkini alla. Käänsin katseeni muualle, ettei Kipinätassu näe, että pidin Hillasielusta. ”Mitä nyt” Kipinätassu kysyi ja kallisti päätään. Katsoin kohti Kipinätassua ja punastuin taas turkkini alla, ei, älä ajattele Hillasielua, lopeta Helmipilkku. ”Hilladielu on ystäväni”, yritin sanoa punastumatta, ja mahdollisimman sarkastisesti, mutta se ei oikein onnistunut.
// Kipinä?
