Helmipilkku
Kirjoittaja: Ruska
Aamu valkeni, ja aurinko oli nousemassa. Auringon säteet osuivat turkkiini, käännähdin ja raotin silmiäni. Aurinko oli vielä nousemassa, joten oli vielä aikainen aamu, ehkä voisin käydä kävelyllä, ja saalistaa jotain siinä sivussa klaanille. Nousin istumaan ja venyttelin kankeita jalkojani, ja selkääni. Muutama soturi oli jo noussut ylös, mutta pesässä kaikui tasainen hengitys, ja tuhina. Pujottelin varovasti sotureiden ohi, ja pääsin ulos pesästä. Aamuinen ilma oli lämmin, mutta siinä tuntui kirpeä ja pureva viileys. Mahani murahti, en muistanut eilen syödä mitään uimisen jälkeen, voisin syödä aamupalan ennen kuin lähden saalistamaan. Kävelin leppoisasti tuoresaalis kasalle, ja nappasin hampaisiini myyrän. Istahdin alas ja haistoin myyrää, kaiken varalta, jos se oli vanhaa. Se tuoksui vielä hyvältä, joku varmaan nappasi sen eilisessä metsästys partiossa. Revin myyrästä palan irti, se maistui, no, myyrältä. Myskinen maku oli hälvennyt melkein kokonaan, oli kerrassaan viihtyisää syödä se myyrä. Kun olin repinyt, ja niellyt viimeisen palan, muistin että olin unohtanut sukia turkkini. Nuolin ensin käpäläni puhtaiksi, ja keskityin sitten turkkiini. En valittanut enää päässäni siitä, että veljelläni oli mukavampaa. Se olisi turhaa, ja kuluttaisi ainutlaatuista aikaani mietiskellä iloisia ja tärkeitä asioita. Siinä samalla kun nypin sammalia, ja selvitin takkujani, mietin Hillasielua. Kolli oli oikein mukava ja kiva, olimme jo hyviä ystäviä. Sitä valkeaaa kolli oli helppo lähestyä, olimme aika samankaltaisia, vaikka olin hiukan hiljaisempi. Olimme yhtä seurallisia, ja hänen kanssaan oli tosi helppo puhua. Mitäköhän kivaa me tehtäisiin tänään? Sain viimeisenkin takun selvitettyä, ja viimeisen sammaleenkin nypittyä. Nyt olin valmis lähtemään kävelylle, nauttimaan luonnosta ja tuulen tuiverruksesta. Harmi vain ettei Hillasielu pääse mukaan, hän olisi ollut mukavaa seuraa. ”Minne olet menossa?” tuttu ääni kuului takaani. Käännähdin ympäri, ja näin ne vihreät silmät ja valkean turkin. ”Hillasielu!” sanoin iloisesti. Kolli naurahti ja katseli minua. ”Minne olet menossa?” Hillasielu toisti ja hymyili. ”Olen menossa kävelylle metsään, ajattelin nauttia luonnosta ja kuunnella tuulta. Ja siinä sivussa voisin saalistaa klaanille jotain syötävää, ja ajattelin että haluaisitko mukaani?” kysyin Hillasielulta toiveikkaasti. Toivoin kovasti seuraa, se olisi niin mukavaa. ”Ei minulla taida tässä mitään tekemistä ollakkaan, miksi en tulisi mukaasi?” Hillasielu naukaisi iloisesti ja käveli vierelleni. Hymyilin iloisesti, Hillasielu oli mukava. Kävelin iloisesti ulos leiristä, tuntui että melkein lensin ilmassa. Hillasielu käveli raukeasti kävellen perässäni. Hän vaikutti iloiselta, että väsyneeltä. Hän oli ehkä herännyt kun livahdin ulos pesästä. Kävelimme pitkän aikaa hiljaa, ehkä liiankin hiljaa. ”Miten päivä on mennyt?” kysyin Hillasielulta, katkaistakseni hiljaisuuden. En pitänyt hiljaisuudesta, joten juttutuokio piristäisi. ”Ihan hyvin, heräsin ja löysin sinut. En ole vielä oikein tehnyt mitään”, Hillasielu naurahti ja katsoi taivaalle. Nyökkäsin iloisesti. ”Harmi ettet ehtinyt syömään, sinulla on varmasti nälkä”, sanoin hiljaa, hiukan surullisesti. ”No ehkä hiukan on nälkä, mutta älä ole surullinen sen takia. Palataan kohta leiriin ja voin sitten syödä”, Hillasielu sanoi lohduttavasti. Piristyin ja hymyilin. Kuulin rapinas pensaikosta, viritin kaikki aistini äärimmilleen. Haistelin ilmas ja painauduin matalaksi. Ilmassa tuoksui vahva hiiren haju, hiivin pensaikkoa kohti, jossa haistoin hiiren. Hiiri vipelsi melkein nenäni edessä, se nakersi pienillä hampaillaan jotakin. Hiiri käänsi päänsä ja tuijotti minua silmiin, sen pienistä mustista silmistä paistoi pelko. Hiiri pinkaisi karkuun, mutta olin nopeampi, nappasin hiiren käpälieni väliin, ja viilsin sen kurkun auki nopealla kynnen liikkeellä. Se nappaus oli liiankin helppo, mutta olin silti ylpeä itsestäni. ”Se oli hieno nappaus!” Hillasielu kehui rohkaisevasti. Hymyilin ylpeästi ja kaivoin hiirtä varten kuopan, laskin hiiren kuoppaan, ja levitin maata päälle. ”Etsin lisää, sinäkin voit saalistaa jos tahdot”, sanoin iloisesti Hillasielulle. Valkea kolli nyökkäsi, ja katosi pensaikkoon. Kävelin hitaasti eteenpäin, melkein hiivin. Näkökenttääni isui rastas, joka napsi jotain maasta. Painauduin matalaksi, ja turkki viisti maata. Rastas ei ollut vielä huomannut läsnäoloani, vaikka olin siitä noin ketunmitan päässä. Hyppäsin ja nappasin rastaan tassujeni väliin, hymähdin ylpeästi, kun olin puraissut sitä kaulaan. Viime kerralla olin epäonnistunut, ja nyt olin onnistunut. Kannoin rastasta ylpeänä paikkkaan, jonne olin haudannut hiiren äskettäin. Hillasielu istui siellä odottamassa minua, hänen hampaissaan oli orava. Tiputin linnun mashan ja katselin iravaa. ”Oliko se vaikea napata?” kysyin katsellessani oravaa. ”Ei se nyt kauhean vaikeaa ollut, mutta se melkein ehti livahtaa karkuin kiipeämällä puuhun”, Hillasielu mumisi oravan takaa, onneksi sentään ymmärsin jotain kollin puheesta. Nyökkäsin vastaukseksi ja kaivoin hiiren esiin. Nappasin molemmat saaliit suuhuni ja kannoin niitä Hillasielun vierellä. Matka leiriin tuntui pitkältä, koska emme voineet puhua saaliit suussa. Onneksi sain aikani kulumaan katselemalla jo hiukan sinertävää taivasta, ja luontoa ympärilläni. Saavuimme leiriin, astelin sisään ja katselin ympärilleni. Moni kissa oli herännyt, ja tekivät päivän askareitansa kiireisesti. Pudotin hiiren ja rastaan muiden saaliiden joukkoon ja katselin leiriä. Kävelin etäämmäs muista ja istahdin alas. Hillasielu istahti vierelleni ja huokaisi. ”Moni on jo herännyt kun olimme poissa”, valkea kolli sanoi, hänen katseensa kävi ympäri leiriä. ”Niin on, kuinkakohan kauan olimme poissa?” mietin ja katsoin taivasta. Aurinko oli jo melkein keskellä taivasti, oli jo melkein aurinko huippu. ”Auringon noususta melkein aurinkohuippuun”, Hillasielu vastasi ja katsoi tarkkaavaisesti aurinkoa. ”Olet mukava ystävä Hillasielu”, sanoin iloisesti, olimme tämän aamun olleet liian vakavia. Siirsin vakavuuden sivuun, piristämällä Hillasielua. ”Kiitos Helmipilkku, sinäkin olet tosi mukava kissa!” Hillasielu sanoi iloisesti ja katsahti minua iloinen katse silmissään. Hymyilin iloisesti ja katselin leiriä, mieleeni tuli hauska leikki, jota leikin Oksakuiskeen kanssa kun olimme noin 8 kuuta vanhoja. ”Muistin juuri leikin, leikin sitä aina Oksakuiskeen kanssa”, sanoin haaveilevasti, kun ne hyvät muistot nuoruudesta tulvivat mieleeni kuin virtaava joki. ”Kerro ihmeessä!” Hillasielu sanoi ja katsoi tiiviisti silmiäni. ”No, se oli sellainen, että sanoimme kaksi vaihtoehtoa, ja päätimme kumman otamme. Ja sitten piti perustella vastaus”, selitin sääntöjä iloisesti. ”Kuulostaa mukavalta! Minä voin aloittaa!” Hillasielu sanoi iloisesti. Hän mietti hetken ja katsoi silmiäni. ”Hiirenkorva vai lehtisade?” hän aloitti. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta kauan, tämä oli liian helppo kysymys. ”Tietysti lehtisade, hiirenkorvan sikaan on liian lämmin ja joskus liian märkää. Lehtisateisin on tarpeeksi viileää, ja lehdet ovat ihanan värisiä”, vastasin iloisesti, olin tyytyväinen kun keksin hyvän perustelun. ”Hyvä perustelu, sinun vuorosi keksiä kysymys”, Hillasielu sanoi innostuneen oloisena, tämä leikki taisi miellyttää kollia. ”Hmm… tämä on varmasti helppo; Eloklaani vai Kuolonklaani?” kysyin naurahtaen, kysymys oli ehkä vähän liian helppo. ”No tietysti Eloklaani, minähän asun täällä!” Hillasielu naurahti iloisesti. ”Mainoi vastaus! Nyt sinä kysyt minulta!” sanoin iloisesti. ”Ai niin! Kumpi; Hiiri vai Myyrä, siis syötävänä?” Hillasielu kysyi. ”Valitsen hiiren, se maistuu paremmalta kuin myyrä, en tiedä miksi”, vastasin iloisesti. ”Nyt kun puhuttiin ruuasta,minulle tuli nälkä. Menen syömään, nähdään myöhemmin!” Hillasielu huikkasi, ja käveli pois. Hyvästelin kollin nyökkäyksellä, ja jäin istuskelemaan leirin reunalle.
