Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Nokkostassun koulutus näkyy edistyvän hyvin”, Halavaviiksen ääni kuului korvanjuurestani. Korvani heilahti hänen suuntaansa, mutta pidin katseeni tiukasti kiinni mutkittelevassa metsäpolussa, jota pitkin kuljimme. En halunnut hukata sitä ja eksyä pöpelikköön, vaikka sitä vaaraa tuskin oli – tunsin nimittäin tämän metsän jo melkein yhtä hyvin kuin omat tassuni. Minua vain huoletti, että maasto muuttuisi liian vaikeakulkuiseksi jalkaansa yhä parantelevalle Halavaviikselle.
Naaraan tapaturmassa murtunut jalka oli vihdoin ja viimein alkanut parantua kunnolla, ja hän hän pystyi jo kävelemään meinaamatta kaatua joka toisella askelella. Hän liikkumisensa oli kuitenkin edelleen hieman kankeaa ja arvaamattoman näköistä, eikä hän jaksanut kulkea vähän pidempiä matkoja ilman hengähdystaukoja.
”Niinhän se tekee”, naurahdin hetken kuluttua. ”Tätä menoa hänestä tulee soturi jo muutaman päivän kuluttua.”
Me molemmat nauroimme. Ei niinkään sille, että sanomassani olisi ollut jotakin hauskaa, vaan lähinnä siksi, että se tuntui sopivan tilanteeseen. Jokainen yhdessä jaettu nauru sulatti vähitellen Halavaviiksen kovaa kuorta, jonka sisälle hän kätki suurimman osan tunteistaan ja ajatuksistaan. Minusta oli ilahduttavaa huomata, miten paljon läheisempiä meistä oli tullut soturittaren tapaturman myötä. Ennen naaras olisi tuskin vaivautunut sanomaan minulle puolta sanaakaan saati sitten vilkaisemaan suuntaani ilman, että hänen kasvoillaan olisi ollut tuima ilme.
Jossain vaiheessa matkaa Halavaviiksen askellus muuttui epävarmemmaksi, ja hän ei enää uskaltanut varata painoa kipeälle jalalleen. Pysähdyin sen enempää ajattelematta.
”Meidän täytyy nyt palata leiriin”, tokaisin hieman käskevästi. Liljatuuli oli sanonut minulle, että Halavaviiksen oli palata heti takaisin parantajan pesälle, jos jalkaan alkaisi sattua. Onneksi naaras ei väittänyt vastaan, vaan hän käännähti hieman horjahtaen ympäri ja lähti kinkkaamaan kolmen terveen jalkansa avulla leiriin päin. Otin hänet helposti kiinni.
”Sinä voisit joskus tulla seuraamaan minun ja Nokkostassun harjoituksia, jos se vain sopii Liljatuulelle”, naukaisin, vilkuillen samalla Halavaviiksen ilmettä. Se ei muuttunut miksikään, eikä hän näyttänyt muutenkaan perin innostuneelta ehdotuksestani. Olin jo aikeissa vetää ideani takaisin, kun yhtäkkiä hän kääntyikin katsomaan minua ja hymyili vähän.
”Se olisi kiva.”
Räpyttelin silmiäni tiuhaan, yrittäen samalla toipua hämennyksestä, jonka naaraan yllättävä ele oli saanut minussa aikaan. Olin nähnyt Halavaviiksen hymyilevän vain pari kertaa aikaisemmin, mutta tämä tuntui olevan niistä harvoista hymyistä aidoin ja vilpittömin. Halusiko hän oikeasti tulla seuraamaan Nokkostassun harjoituksia joku kerta?
”Niin, niinhän se olisi”, mutisin yhä hämilläni, kääntäen vaivihkaa katseeni menosuuntaan. Minulle oli tullut taas sellainen outo tunne, jollaisen oli kokenut viimeksi Hillasielun kanssa. En ollut lopulta koskaan hahmottanut, mikä se tunne oli ollut kokonaisuudessaan, mutta nyt se poreili jälleen ihoni alla, vahvempana kuin koskaan ennen.
Lopulta, kun pääsimme takaisin leiriin, Halavaviiksi suuntasi takaisin parantajan pesälle. Ennen kuin hän oli kääntänyt minulle selkänsä ja kinkannut Liljatuulen luokse, oli tämä suonut minulle vielä viimeisen katseen, joka oli jäänyt kummittelemaan mieleeni. Siinä katseessa oli ollut jotain aivan uutta ja outoa, sellaista, mitä en ollut koskaan odottanut näkeväni juuri Halavaviiksen kaltaisen kissan silmissä.
Pudistelin hieman päätäni ja tassuttelin aukion laidalle, jossa oli mukavan rauhallista ja hiljaista. Alkoi olla jo myöhä, joten oletin Nokkostassun olevan nukkumassa. Olimme huoneet parin viimeisen päivän aikana oppilaani saalistustaitoja. Monella kertaa hän oli saanut kiinni jonkin riistaeläimen, jonka hän oli kantanut tyytyväisen oloisena leiriin harjoitusten päätteeksi. Olin todella ylpeä naaraasta, ja minä tiesin, että hänestä tulisi takuuvarmasti yksi Eloklaanin parhaimmista sotureista vielä jonakin päivänä.
//Nokkonen? Kuka vaan muukin saa jatkaa, kellä ei oo seuraa xD
//509 sanaa
