Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuolonklaanilainen pahoitteli oppilaansa käytöstä ja lupasi, ettei se toistuisi. Sitten soturi muistutti Sypressitassun tapauksesta: “Muistan Sypressitassun tapauksen ja uskon, että tämä tasoittaa välimme klaanien reviirien suhteen.”
Nyökäytin aavistuksen päätäni. Kuten olin ajatellutkin, tapaus oli Kuolonklaanissa yhä tuoreessa muistissa ja he pystyivät helposti vetoamaan siihen tässä tilanteessa, mikä oli minusta aivan ymmärrettävää. Tällaisesta oli turha ruveta riitelemään: se mikä oli tehty oli tehty, eikä sitä voinut enää muuttaa.
”Ensi kerralla yritä seurata rajamerkkejä tarkemmin”, käännyin vielä sanomaan oppilaalle, joka seisoi yhä minun ja Korppisiiven välissä. Hänellä ei vaikuttanut olevan mikään kiire takaisin pettyneen mestarinsa tykö.
”Joo joo, ei tarvitse saarnata”, raidallinen kolli tuhisi hitusen närkästyneenä ja tassutti sitten omalle puolelleen rajaa. Oppilaan mestari heitti tälle vihaisen katseen, joka sai tämän luimistamaan korviaan ja maukumaan nopeasti: ”Vastaisuudessa pysyn oikealla puolella rajamerkkejä.”
”Se on hyvä kuulla”, hymähdin ja annoin ystävällisen hymyn sulaa kasvoilleni. Ei ollut mitään syytä näyttää hapanta naamaa enää tässä vaiheessa, kun oppilaskin tuntui oppineen läksynsä. ”Mukavaa päivänjatkoa teille kahdelle”, toivotin vielä kummallekin, ennen kuin käännyimme Korppisiiven kanssa ympäri ja siirryimme kauemmaksi rajalta.
”Tuo rääpäle on niin pahassa pulassa”, Korppisiipi vislasi ja irvisti. ”Näitkö sen mestarin ilmeen?”
”Tuskin pentu mitään pahaa tarkoitti – leikkimässähän hän vain oli.” Koska kyseessä oli niin nuori kissa, en voinut olla kovin loukkaantunut rajanylityksestä. Pentuna – erityisesti oppilasikäisenä – itse kukin teki typeryyksiä ja kokeili omia rajojaan. Olin kuitenkin melko varma, ettei moista kurittomuutta katsottu kovin suopeasti Kuolonklaanissa edes nuoren iän varjossa. Se oppilas saisi varmasti melkoisen läksytyksen, mutta toivottavasti sen jälkeen tämä tajuaisi kiinnittää enemmän huomiota rajamerkkeihin, jottei sama toistuisi.
”Vieläkö haluat saalistaa, vai palataanko jo leiriin?” Korppisiipi kysyi.
”Mitä jos mentäisiin uimaan – onhan vesikin yhä lämmintä”, ehdotin hymyssä suin. Korppisiipi nyökkäsi hyväksyvästi.
”Minä ehdin joelle taatusti ennen sinua”, naaras uhosi ja leikkisä virne levisi hänen naamalleen.
”Et tällä kertaa!” naurahdin ja pyrähdin juoksuun varoittamatta. Korppisiipi säntäsi perääni nauraen, ja kilpaa juosten suuntasimme joelle.
Seuraavana päivänä oli pilvistä. Olin juuri palannut harjoituksista Aurinkotassun kanssa ja lähettänyt oppilaan siivoamaan klaaninvanhimpien pesiä Sypressitassun kanssa. Sattumalta huomasin Mesitähden istuskelemassa Litteäkiven juurella. Kollin katse oli kohotettuna taivaalle, eikä hän heti huomannut tuloani.
”Tänään taitaa myöhemmin sataa”, totesin pysähtyessäni päällikön viereen, itsekin tiiraillen taivaalle päin. Mesitähti räpäytti silmiään ja katsahti minuun.
”Ai hei, Hiilihammas”, valkoinen kolli tervehti ystävällisesti. Hymyilin hänelle takaisin ja kävin istumaan.
”Painaako jokin mieltäsi? Vaikutat hiukan poissaolevalta”, naukaisin hieman tunnustelevasti. En halunnut vaikuttaa liian tunkeilevalta.
//Mesi?
