Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuutamo oli erityisen kirkas, kun palasimme reviirikierrokselta takaisin leiriin Aurinkotassun kanssa. Kierrokseen oli vierähtänyt lähes koko päivä, ja uskoin oppilaan olevan jo aivan rättiväsynyt. Niinpä leiriin ehdittyämme lähetin Aurinkotassun hakemaan itselleen syötävää ja valmistautumaan nukkumaanmenoon. Kollilla oli kuitenkin ilmeisesti vielä sen verran virtaa jäljellä, että tämä hakeutui Kultatassun seuraan aukiolle. Muistin kyllä itsekin hyvin, miten levoton oloni oli ollut ensimmäisen leirin ulkopuolella viettämäni päivän jälkeen. Maailma oli näyttäytynyt paljon laajempana kuin olin osannut kuvitellakaan.
Matkalla soturien pesälle nappasin mukaani pienen hiiren tuoresaaliskasasta. Ajattelin jakaa sen Korppisiiven kanssa, mikäli tämä olisi yhä hereillä. Kun menin etsimään kumppaniani nukkumapaikoiltamme, häntä ei näkynyt missään. Käännyin kulmat kurtussa viereisellä pedillä itseään sukivan Lakkakuiskeen puoleen.
”Tiedätkö, missä Korppisiipi on?” kysyin mustaoranssilta naarassoturilta, joka keskeytti rintaturkkinsa nuolemisen ja katsahti minuun.
”Hän meni aamulla parantajan pesälle, eikä ole tullut vielä takaisin.”
”Parantajan pesälle?” toistin hämmentyneenä. Mitä ihmettä Korppisiipi parantajan pesällä teki? Oliko hän kipeä?
Lakkakuiske nyökkäsi vahvistukseksi. ”Niin. Hän näytti hiukan huonovointiselta.”
”Selvä. Kiitos, Lakkakuiske.” Kiepahdin ympäri ja palasin samoja jälkiä pitkin takaisin aukiolle.
Lumeen aukiolle oli tallaantunut polkuja, jotka johtivat eri puolille leiriä. Kävelin parantajan pesälle vievää polkua pitkin huoli mieltäni kaihertaen. Mikä kumma Korppisiipeä vaivasi, jos tämä Lakkakuiskeen sanojen mukaan oli mennyt parantajien tykö jo aamuvarhain, eikä ollut vieläkään tullut takaisin? Toivoin vain, ettei kyseessä ollut uusi viheryskäepidemian alku.
”Korppisiipi?” huhuilin työntäessäni pääni sisälle pesän suuaukosta, josta näki sairasaukiolle.
”Täällä”, kuului heikko vastaus jostain pesän uumenista. Puskeuduin peremmälle ja yritin etsiä katseellani Korppisiipeä. Katseeni tavoitti hänet makaamasta yhdellä sairasaukion tyhjistä sammalpedeistä. Hän näytti siltä, että oli juuri herännyt pitkiltä unilta.
Astelin naaraan luokse ja pudotin mukanani tuoman hiiren hänen eteensä, ennen kuin kurkotin kaulaani nuuhkiakseni häntä. En haistanut mitään, mikä olisi voinut viitata sairauteen. Katsahdin kumppaniini huolestuneena.
”Lakkakuiske kertoi, että tulit tänne jo aamulla”, mau’uin ja yritin tavoittaa naaraan vaaleanvihreiden silmien väsymyksestä utuisen katseen. Korppisiipi ravisteli vähän päätään ja kohdisti katseensa minuun.
”Niin tulin. Minulla oli liian huono olo, että olisin voinut viedä Talvikkitassua harjoituksiin”, tämä vastasi haukotellen. ”Nyt voin kuitenkin jo paremmin. Liljatuuli pyysi minua jäämään tänne vielä täksi yöksi tarkkailtavaksi.”
”Tietävätkö he, mikä sinua vaivaa?”
”Ilmeisesti eivät. On heillä kai epäilyksensä, mutta eivät he ole vielä kertoneet minulle mitään sellaista, mistä pitäisi huolestua.”
Nyökyttelin hiljaa päätäni. En tiennyt, mitä sanoa. Oli hyvä, että naaras oli tajunnut tulla tänne voituaan huonosti, mutta minua vaivasi enemmän se, miten parantajat eivät osanneet kertoa, mikä hänellä oli.
”No, miten Aurinkotassun reviirikierros sujui?” Korppisiipi kysyi sitten ja otti paremman asennon. Istahdin alas ja työnsin hiiren lähemmäksi häntä. Hän hymyili minulle kiitollisena ja rupesi syömään sitä samalla, kun aloitin kertomaan hänelle Aurinkotassun ensimmäisestä päivästä leirin ulkopuolella.
Olin ollut Korppisiiven seurana parantajan pesällä jonkin aikaa, kunnes Leimusilmä oli tullut hätistelemään minut nukkumaan omalle paikalleni soturien pesään. Koska Korppisiipi oli vaikuttanut voivan hyvin silloin, kun olin hyvästellyt häntä, olin pystynyt nukahtamaan kevein mielin.
Yöllä minut havahdutti hereille korvia raastava mourunta. Muutama muukin soturi oli ilmeisesti herännyt ääneen. Uusi tuskan värittämä huuto kajahti yössä, ja silloin minä tunnistin äänen Korppisiiveksi.
Ponkaisin ylös niin nopeasti, että olin vähällä horjahtaa ja kaatua Lakkakuiskeen päälle. Onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni ja jatkamaan matkaa juoksujalkaa parantajan pesää kohti.
Kun olin melkein parantajan pesällä, oli tullut aivan hiljaista. En kuullut enää Korppisiiven huutoja, ja se sai paniikin heräämään sisälläni. Syöksyin sisälle hämärään pesään turkki pörhössä ja silmät vauhkoontuneesti Korppisiipeä hakien.
”Hiilihammas.” Liljatuuli ilmestyi yrttivarastojen luota kantaen suussaan pientä yrttikäärettä. Ottaen huomioon äsken pesältä kuuluneet äänet, naaras vaikutti yllättävän rauhalliselta – jopa iloiselta. ”Tulit juuri sopivasti.”
En käsittänyt yhtään mitään parantajakissan sanoista. Miten niin juuri sopivasti? Seurasin hänen katsettaan omallani siihen nurkkaan, jossa Korppisiiven vuode sijaitsi. Leimusilmä oli kyyristynyt kumppanini vuoteen viereen tekemään jotakin.
Menin varovasti lähemmäksi ja kurkkasin parantajaoppilaan selän yli. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä, kun näin kollin pesevän puhtaaksi pientä mustavalkoista karvamyttyä, joka yhtäkkiä rupesi pitämään hirveää ääntä.
”Pentu!” huudahdin äimistyneenä. Korppisiipi havahtui ääneeni ja kääntyi katsomaan minua. Hän näytti uupuneelta.
”Kas noin”, Leimusilmä mutisi siirtäessään pienokaisen varovasti Korppisiiven vatsan viereen. Pentu ryhtyi etsimään nisää inisten säälittävästi.
En saattanut uskoa silmiäni. En ollut tiennyt Korppisiiven odottavan pentuja – tai no, tässä tapauksessa vain yhtä pentua. Korppisiipi näytti kuitenkin itsekin olevan aivan yhtä hämillään kuin minä, joten oletin, ettei hänkään ollut ollut asiasta sen enempää tietoinen kuin minäkään.
”Minulla on ollut pahoinvointia useampana aamuna, mutta en ajatellut sen olevan mitään”, Korppisiipi naukaisi hiljaa. Hän ei saanut katsettaan irti pennusta, joka oli löytänyt viimein nisän ja ruvennut ahnaasti juomaan maitoa. ”Olin mukana harjoituksissa ja partioissa viimeiseen päivään asti. Olisin voinut tappaa hänet!” Naaras kääntyi katsomaan minuun silmät kauhusta kirkkaina.
Kävin varovasti makaamaan hänen viereensä ja ryhdyin sukimaan hänen korviaan rauhoittelevasti. ”Sinä et tiennyt”, lohdutin. ”Ja pentu näyttää olevan ihan kunnossa – katso vaikka itse! Mitään kamalaa ei ole ehtinyt tapahtua. Kaikki on hyvin, Korppisiipi.”
Liljatuuli antoi Korppisiivelle vähän rauhoittavia yrttejä. Jäin makaamaan kumppanini viereen loppuyöksi. Kun hän oli rauhoittunut ja Leimusilmä ja Liljatuuli olivat menneet takaisin yrttivarastolle, aloimme miettiä sopivaa nimeä.
Viimeksi pentueessamme oli ollut mustavalkoinen pentu silloin, kun Tyrskytassu ja Lainepentu olivat syntyneet. Lainepentu oli kuitenkin kuollut kovin nuorena, eikä hän ikinä saanut mahdollisuutta kasvaa isoksi ja elää elämäänsä.
”Muistatko, miten nimesimme Tyrskytassun ja Lainepennun ulkona raivonneen myrskyn mukaan?” kysyin Korppisiiveltä mietteliäänä.
Korppisiipi nyökkäsi. ”Muistan.”
”Mitäpä jos nimeäisimme tyttäremme tänä iltana kirkkaana loistaneen kuutamon mukaan?”
Korppisiipi mietti hetken ja katsoi viereensä nukahtanutta karvanyyttiä. ”Kuutamopentu kuulostaa kyllä hyvältä.”
”Kuutamopentu se siis on”, kehräsin ja laskin leukani Korppisiiven selän päälle nähdäkseni kunnolla nukkuvan pienokaisen. ”Tervetuloa Eloklaaniin, Kuutamopentu.”
//885 sanaa
