Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Oli kulunut jo muutama päivä siitä, kun olimme pyytäneet Korppisiiven kanssa Minttuliekkiä mukaamme saalistamaan. Yhteinen saalistusretkemme oli sujunut minusta ihan hyvin, ja uskoin, että varapäällikkö saattaisi haluta vastaisuudessakin viettää vapaa-aikaansa kanssamme.
Olin juuri tullut leiriin harjoituksista Nokkostassun kanssa, kun Minttuliekki tassutteli minua vastaan. Annoin oppilaalleni luvan mennä lepäämään loppupäiväksi ja ottaa jotain purtavaa. Käännyin sitten kohtaamaan punertavaturkkisen kissan katseen.
”Hei, Minttuliekki!” tervehdin klaanitoveriani ystävällisesti. En ollut aivan varma, pystyinkö kutsumaan häntä jo ystäväkseni, joten tyydyin käyttämään tämän hetkisestä suhteestamme käsitettä ’läheinen kaveruus’. Minusta se oli ihan hyvä sanavalinta kuvaamaan välejämme.
”Tervehdys, Hiilihammas. Illalla lähtee rajapartio tarkistamaan läntisen rajan. Voisitko sinä johtaa sitä?” Minttuliekki kysyi. Hän katsoi minua tyynesti tummansinisillä silmillään. Nyökkäsin epäröimättä; ajatus partioon lähtemisestä sai minut heti virkeäksi.
”Hienoa! Ota mukaasi Halavaviiksi, Korppisiipi ja Vadelmatassu sekä Aurinkokajo.”
Nyökkäsin uudestaan. Olin ihan liian täpinöissäni päästessäni johtamaan taas pitkästä aikaa partiota. Viime kerralla kun olin johtanut metsästyspartiota, yksi oppilas oli melkein hukkunut karkumatkallaan ja partiossani mukana ollut Mesitähti oli menettänyt yhden hengistään pelastaessaan häntä. Se ei ollut ollut parhaimpia päiviäni. Hyvästeltyäni vielä nopeasti Minttuliekin siirryin istumaan aukion reunalle. Jonkin ajan kuluttua näkökenttääni ilmestyi Korppisiiven hahmo. Naaras oli myös palaamassa leiriin harjoituksista oppilaansa kanssa. Heti kun hän oli lähettänyt Vadelmatassun matkoihinsa, tuo kääntyi katsomaan minun suuntaani, aivan kuin naaras olisi tiennyt katsomattakin, että löytyisin sieltä. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi, ja soturitar lähti tulemaan minua kohti.
”Hei! Olen pahoillani, en pääsekään tänä iltana kanssasi kävelylle. Minulla ja Vadelmatassulla on partio”, hän pahoitteli lähempänä. Viekas hymy hiipi huulilleni, ja Korppisiipi kuristi kulmiaan kummissaan.
”Ei se mitään. Et sinä kuitenkaan minusta eroon pääse, sillä minä johdan sitä partiota”, naukaisin hieman ilkikuriseen sävyyn. Laikukas naaras huokaisi, mutta pyöritteli sitten silmiään selvästi huvittuneena. ”Tietävätkö Halavaviiksi ja Aurinkokajo vielä, että he ovat partiossa?”
Korppisiipi nyökkäsi. ”Minttuliekki sanoi kertoneensa heille. He tosin eivät taida olla tietoisia siitä, että juuri sinä johdat partiota.”
”No, kohtahan se heille selviää”, virnistin.
Myöhemmin me kaikki viisi partioon lähtijää seisoimme uloskäynnin luona. Selitin heille nopeasti, mikä osa reviirin rajasta meidän tulisi tarkistaa ja merkitä, ihan vain varmistuksena, vaikka uskoinkin Minttuliekin informoineen heitä asiasta jo aiemmin. Sen jälkeen nostin häntäni ylös lähdön merkiksi.
Kuljin joukon kärjessä, mikä kuului luonnollisesti partion johtajan toimenkuvaan. Korppisiipi käveli vieressäni, mutta pysytteli vähän taaempana. Samalla hän kertoi jostakin hiljaisella äänellä Vadelmatassulle, joka nyökytteli rivakasti päätään, ikään kuin osoittaakseen olevansa kuulolla.
Höristin korviani kuullessani joen äänen. Kiristin hieman askeliani, mutta pysähdyin sitten, kun tulimme rantaan. Päätin odottaa, että kaikki muut saisivat ylitettyä joen turvallisesti, ennen kuin itse ryhtyisin ylitykseen.
Aurinkokajo meni ensin. Heti hänen perässään tulivat Vadelmatassu ja Korppisiipi. Enää jäljellä oli vain minä ja Halavaviiksi. Kilpikonnalaikkuinen kissa katsoi kieppuvaa vettä hiukan epäluuloisena, mutta valmistautui sitten loikkaamaan.
Seuraavaksi tapahtui jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Melkein kuin hidastettuna näin, miten Halavaviiksi laskeutui horjahtaen ensimmäiselle astinkivelle, hänen jalkansa muljahti oudosti ja hän tippui rantaveteen tuskanhuudon saattelemana. Aurinkokajo ja Korppisiipi oppilaineen olivat melkein perillä toisella puolella, mutta he pysähtyivät huudon kuullessaan ja kääntyivät katsomaan selkänsä yli meidän suuntaamme.
Kiirehdin auttamaan Halavaviikseä, jonka vaikerrus oli muuttunut hiljaiseksi mourunaksi. Tunsin niskavillojeni pörhistyvän astuessani kylmään veteen. Se kietoutui jalkojeni ympärille kuin tiivis sumu. Toivuttuani alkujärkytyksestä tarrasin nopeasti kiinni Halavaviiksen löysästä niskanahasta ja ryhdyin raahaamaan häntä turvaan rannalle.
Rannalla päästin irti hänen kastuneesta turkistaan ja vetäydyin vähän kauemmaksi tuosta antaakseni tilaa naaraalle. Halavaviiksen yksi jaloista oli hieman hassun näköisessä asenossa, ja siihen teki selvästi kipeää. Halavaviiksen koko naama oli vääntynyt kivuliaaseen irvistykseen, joka paljasti hänen pitkät, terävät kulmahampaansa.
”Onko siellä kaikki kunnossa?” Aurinkokajon ääni kuului joen pauhun yli. Soturin äänessä kuului aavistus huolta.
”Halavaviiksi loukkasi jalkansa!” huusin takaisin. ”Minä vien hänet leiriin Liljatuulen luo! Jatkakaa te vain matkaa!”
Hieman epäröivästi Aurinkokajo nyökkäsi ja viittoi Korppisiipeä ja Vadelmatassua seuraamaan. Korppisiipi vilkaisi vielä minuun päin mietteliään näköisenä, mutta lähti sitten tassuttelemaan vanhemman soturin perässä.
Annoin Halavaviiksen ottaa itsestäni tukea matkalla leiriin. Jos hänellä olisi ollut tarpeeksi voimia, olisi tuo varmasti kieltäytynyt tekemästä niin, mutta juuri nyt naaras oli liian tuskissaan ja tarvitsi kipeästi apua. En tiennyt, kuinka paha vamma oikeasti oli, mutta selvästi sen verran kipeä kuitenkin, että hänen oli otettava vastaan apuni.
Saavuttuamme leiriin pyysin oppilaiden pesän edustalla istuskelevaa Nokkostassua hakemaan Liljatuulen pesästään. Oppilas totteli vastaan panematta ja juoksi kiireesti parantajan pesälle. Vähän ajan kuluttua tummanharmaa parantaja hölkkäsi ulos pesästään Nokkostassu kintereillään kipittäen. Oppilaani palasi takaisin oppilaiden pesälle siskonsa seuraan, mutta hän loi meidän suuntaamme huolestuneen katseen.
Yhdessä Liljatuulen kanssa autoimme Halavaviiksen vapaalle pedille sairasaukiolle. Liljatuuli alkoi tottuneesti tunnustella soturin loukkaantunutta jalkaa. Seurasin naaraan työskentelyä sivusta tokkuraisena. Ihan kuin jokin olisi imenyt minusta yhtäkkiä kaikki voimat.
”Minä jatkan tästä, Hiilihammas. Voit mennä lepäämään”, Liljatuuli sanoi yllättäen. Hän taisi huomata huonovointisuuteni. Nyökkäsin vain, ja livahdin sitten ilta-auringossa kylpevälle aukiolle.
Tunsin olevani jollain tapaa osasyyllinen Halavaviiksen loukkaantumiseen, joten aioin käydä katsomassa häntä parantajan pesällä heti huomenaamulla, mikäli hän oli siellä vielä silloin. Mutta juuri nyt minä kaipasin unta ja lepoa, jotta minun ei tarvitsisi huomenna kamppailla pitääkseni itseni hereillä.
//799 sanaa
