Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Minusta oli liikuttavaa, miten huolissaan Vadelmapentu oli ollut voinnistani, vaikka kyse olikin vain nyrjähdyksestä. Hetki sitten pentu oli lähtenyt takaisin pentutarhalle ja olin jäänyt jälleen yksin. Tosin en minä ihan yksin ollut, sillä kuulin Liljatuulen rapistelevan edelleen varastossaan. Kaipa hän suoritti jonkinlaista perusteellista siivousta siellä, koska ei joutanut istahtamaan alas kanssani ja vaihtamaan päivänkuulumisia.
Liikahtelin paikallani levottomasti. Vatsani kurni, eikä Hillasielu vieläkään ollut tuonut minulle ruokaa, kuten oli luvannut. Ajattelin, että hän oli ehkä ollut vain niin väsynyt partion jälkeen, ettei ollut muistanut sitä.
”Saanko käydä ulkona jaloittelemassa sen verran, että hakisin itselleni tuoresaalista?” kysyin varastossa omiaan puuhailevalta Liljatuulelta, enkä kyllä oikeastaan uskonut hänen kuulevan minua, mutta sain yllättyä iloisesti, kun parantaja vastasikin.
”Käy vain, mutta muista varoa jalkaa, ellet halua viettää täällä seuraavaakin yötä.”
”Minä varon!” lupasin ja nousin varovasti seisomaan. Pidin kipeää käpälääni hieman koholla, kun hivuttauduin vähitellen pois sammalpediltä ja liikuin kohti pesän uloskäyntiä.
Kun pääsin aukiolle, minua vastassa oli uusi, täysin odottamaton yllätys: katsoin keskelle kulkuväylää nukahtanutta vaaleanruskeaa karvamyttyä, joka tuhisi tyytyväisenä. Vadelmapentu oli tainnutkin olla väsyneempi kuin mitä olin ajatellut patistaessani hänet takaisin pentutarhalle.
En raaskinut herättää nukkuvaa pentua, joten poimin hänet varovasti ylös löysästä niskanahasta ja kannoin sitten pentutarhalle. Aurinkokajo oli vielä hereillä, kun työnnyin sisälle karhunvatukkapensaaseen. Hänen omat pentunsa sekä Tuulipentu ja Paatsamapentu olivat jo käpertyneet yöunille, ja kuningatar vaikutti huojentuneelta laskiessani puuttuvan pienokaisen ikäistensä viereen.
Naaras muodosti huulillaan sanan ”kiitos”, johon minä vastasin hymyilemällä pienesti. Sen jälkeen kinkkasin ulos pesästä ja palasin parantajan pesälle väliaikaiselle nukkumapaikalleni. Käydessäni yöpuulle kuvittelin mielessäni, miten opettaisin Vadelmapennulle vaanimisasennon, jahka jalkani paranisi. Sitten hänellä olisi hyvät lähtökohdat aloittaa soturikoulutuksensa, kun tulisi kuuden kuun ikään.
Päivät kuluivat ja jalkani oli parantunut jopa nopeammin kuin Liljatuuli oli alunperin arvioinut. Pääsin jo mukaan partioihin, mutta aina välillä toipumassa oleva jalkani jaksoi muistuttaa itsestään vihlomalla. Onneksi pystyin lievittämään kipua Liljatuulelta saamillani yrteillä, jos se äityi kovin karseaksi.
Klaaniin oli tullut muutama päivä sitten uusi kissa. Mesitähti oli ottanut hänet oppilaakseen ja nimittänyt tämän Omenatassuksi seremoniassa. En ollut jutellut uudelle naaraalle vielä, mutta häntä ei ollut mitenkään erityisen hankala huomata muiden joukosta: hänellä oli ystävällisen näköiset pyöreät kasvot ja pitkä, tavattoman tuuhea häntä, jota kissa vaikutti varjelevan hengellään. Hän myös tapasi hotkia ruokansa ja näytti valikoivan tuoresaaliskasasta aivan mitä sattuu, ihan kuin sillä ei olisi ollut väliä, mitä suuhunsa laittaa.
Istuskelin melko lähellä leirin keskustaa ja nautin lämpimistä auringonsäteistä, jotka kurkottelivat puiden välistä aukiolle. Metsä ja nurmi olivat nyt vehreämmät kuin koskaan, ja Kirsikkakuono sanoi vuodenajan vaihtuneen viherlehteen. Nyt en enää kyseenalaistanut vanhojen kissojen puheita viherlehden ylivoimaisuudesta: kaikille riitti ruokaa eikä tarvinnut koko ajan pörhistää turkkia suojaksi pakkaselta.
Sivusilmälläni näin Hillasielun kävelevän ulos sotureiden pesästä. Käännyin katsomaan häneen ja yritin tavoitella tämän katsetta. Emme olleet puhuneet sitten sen aamupäivän, jolloin olin loukannut jalkani ja hän oli luvannut tuoda minulle tuoresaalista. Pohdin, olinko mahdollisesti loukannut häntä jollain tavalla, koska kolli tuntui välttelevän minua. Nyt en aikonut enää kieriskellä yksinäni ajatuksen kanssa, vaan aioin ottaa asiasta selvää.
”Hillasielu!” Ääneni kuulosti kimeältä, melkein kun innostuneen pennun ääneltä, kun lähestyin Hillasielua. En kuitenkaan välittänyt siitä.
Hillasielu säpsähti yllättyneenä ja kääntyi katsomaan minuun. ”Ai hei, Hiilihammas.” Hän pälyili ympärilleen epäluuloisesti.
”Miksi sinä et enää nykyään juttele minulle?” töksäytin suoraan.
Valkea kolli vaikutti vaivaantuneelta. ”Ei se sinusta johdu, vaan kun eräät puhuvat, että sinä tykkäisit minusta, no, tiedäthän… sillä tavalla.”
”Mitä?” Menin suoraan sanoen hämilleni. ”En minä tykkää sinusta… siis sillä tavalla!” huudahdin, enkä oikeastaan osaa sanoa, oliko se aivan totta.
Hillasielu näytti huojentuneelta. ”Ne olivat siis vain typeriä juoruja”, hän naukaisi. ”Ajattelin, että saattaisin sinut vain ikävään tilanteeseen, jos jatkaisimme juttelua kun meistä liikkui sellaisia juoruja, mutta nyt voin oikaista heidän ajatuksensa oikeiksi.”
Soturi kiitti minua vielä, enkä oikein osannut sanoa, mistä hyvästä. Pystyin vain tuijottamaan hänen jälkeensä kykenemättömänä. Aloin miettiä, olivatko tunteeni sittenkin olleet Hillasielua kohtaan vähän syvemmät kuin vain ystävyys.
Lysähdin takaisin istumaan ja uppouduin taas omiin ajatuksiini. Hillasielun ääni jäi kummittelemaan päähäni, enkä saanut sitä pois.
//Kuka vaan saa jatkaa
//642 sanaa
