Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Juorut minusta ja Hillasielusta levisivät nopeasti pienessä yhteisössä. Sain välillä osakseni oudoksuvia katseita, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä niistä. Olin eristäytynyt kaikista muista muutaman viimeisen päivän sisällä niin hyvin, etten ollut edes tajunnut osallistua parhaan ystäväni nimittäjäisiin velloessani syvällä itsesäälissä sotureiden pesällä. Minua hävetti suuresti se, miten olin laiminlyönyt naarasta kuluneen puolen kuun ajan, enkä tiennyt, mahtaisiko hän ikinä antaa minulle anteeksi tekojani.
Eräänä iltapäivänä olin juuri tulossa metsästyspartiosta, kun näkökenttääni osui yksinään leirin reunalla istuskeleva Korppisiipi. Melkein pystyin näkemään hänen yläpuolellaan leijuvan synkän myrskypilven, joka varjosti hänen kasvojaan. En ollut onnistunut saamaan mitään kiinni partiossa ollessani siitä huolimatta, että riistaa oli tähän vuodenaikaan yllin kyllin. Syytin siitä omia henkilökohtaisia ongelmiani, jotka nykyään tuntuivat seuraavan minua ihan sama minne menin tai kenen kanssa olin.
”Korppitas… siis Korppisiipi!” sanoin varovaisella äänellä, ikään kuin tunnustellen kepillä jäätä. Korppisiipi säpsähti kauemmas.
”Mitä?” Soturin silmät löivät lieskoja, kun hän kohdisti hurjistuneen katseensa minuun. Pelästyin sitä vähän ja otin pari askelta takapakkia. Hyvin äkkiä Korppisiipi vaikutti kuitenkin tunnistavan minut, sillä hän rauhottui ja rupesi silottelemaan karvojaan. Hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja kireät, enkä nähnyt niissä merkkiäkään entisestä, iloisesta ystävästäni.
”Et kai sinä usko siihen, että minä ja Hillasielu… no, tiedät kyllä mitä”, mutisin vaivaantuneena ja käänsin katseeni toisaalle, kun en pystynyt kohtaamaan naaraan katsetta. Korppisiiven häntä sivalsi ilmaa.
”Täyttä soopaa joka sana!”
Helpottunut huokaus pakeni keuhkoistani, hän ei ehkä sittenkään vihannut minua. Tästä tiedosta vakuuttuneena uskalsin istahtaa hänen viereensä.
”Paraneeko käpäläsi pian?” Korppisiipi silmäili jo paljon rentoutuneempana yhä hieman aristavaa jalkaani, jota pidin lähinnä tottumuksesta aavistuksen koholla, vaikka siihen ei oikeastaan olisi ollut enää edes tarvetta.
”Kai.”
Istuimme jonkin aikaa ihan hiljaa. Välttelin edelleen Korppisiiven katsetta. Kohta naaras otti tilanteen taas haltuunsa ja jatkoi keskustelua. ”Yritä rentoutua, minusta ne huhut ovat täyttä tarinointia, enkä usko, että kovin moni edes uskoo niitä todeksi!”
Nyökkäsin hymyillen vienosti. En ollut aivan täysin vakuuttunut ystäväni puheista, mutta oloni teki paremmaksi se, että olimme jälleen puheväleissä. Olin kaivannut Korppisiiven seuraa enemmän kuin edes muistinkaan.
Juttelimme vielä hetken niitä näitä, ja tunsin oloni nyt paljon piristyneemmäksi. Ja mikä vielä parempaa, nyt me nukuimme taas samassa pesässä! Illalla ennen nukkumaanmenoa raahasin petini lähemmäksi Korppisiiven petiä huolimatta muutaman soturin närkästyneistä silmäyksistä meidän suuntaamme.
Unen saaminen ei käynyt helposti, sillä mielessäni pyöri samaan aikaan liian moni käsittelemättä jäänyt asia. Vääntelehdin omalla paikallani pitkälle yöhön, yrittäen tuskaisesti keksiä jonkinlaista ratkaisua hankalaan tilanteeseen, jossa kissat ympärilläni uskoivat minun olevan ihastunut Hillasieluun. Vielä hankalampaa siitä teki se, etten ollut itsekään aivan varma, mitkä tunteeni tuota kollia kohtaan olivat.
Seuraavana päivänä osallistuin aamupäivällä lähtevään partioon. Kiertäisimme rajat tuttuun tapaan, ja olin erityisen kiitollinen siitä, että entinen mestarini Utusielu oli päätynyt samaan partioon kanssani.
Teimme lenkin Kuolonklaanin rajalla ja jätimme omat hajujälkemme, minkä jälkeen kaarsimme takaisin nummille ja aloitimme kotimatkan. Olin lyöttäytynyt Utusielun seuraan joukon hännille. Aluksi olimme puhuneet ihan vain niitä näitä, kunnes sitten naaras oli ottanut puheeksi minusta ja Hillasielusta liikkuvat huhut.
”On ikävää, miten kissat levittävät tuollaisia juoruja toisten selän takana. Se ei ole millään tapaa heidän asiansa”, vanhempi soturi oli sanonut aidosti asiasta tympääntyneen oloisena. Hänen tukensa oli minulle tärkeää, sillä Korppisiiven lisäksi minulla ei ollut muita, keille jutella. No, paitsi tietenkin Vadelmapentu, mutta hän oli vasta pentu ja mieluummin leikki kuin puheli syvällisiä.
”Toivottavasti sinun ja Korppisiiven välit eivät ole kärsineet tästä juoruverkostosta”, Utusielu sanoi yllättäen. ”Kaikkihan tietävät, että te olette olleet oppilaista asti hyvin läheiset. Olenkin miettinyt, milloin aiotte virallistaa suhteenne.”
Toljotin kilpikonnalaikkuista soturia tyrmistyneenä. Niinkö kaikki näkivät meidät? Rakastavaisina? En ehtinyt ottaa kantaa asiaan, kun jo saavuimme leiriin ja erkanimme omille teillemme.
Etsin saman tien Korppisiiven käpäliini ja pyysin hänet mukaan kävelylle. Naaras oli suostunut ehdotukseeni hiukan epäluuloisen oloisena. Vein ystäväni metsään, jossa saisimme luultavasti olla paremmin rauhassa kuin leirissä.
”Tiesitkö sinä siitä, että meitä ollaan aina katsottu kuin tulevia kumppaneita?” möläytin kysymykseni ilmoille enempää miettimättä. Korppisiivin kyllästynyt ilme vaihtui samassa hämmennykseksi. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi minua sen näköisenä kuin olisin saanut juuri tällin päähäni ja hourailin typeriä siitä johtuen.
//Korppi?
//650 sanaa
