Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale on rajakahakasta, 603 sanaa eli 6TaP)
”Tiesitkö, että kunniallisen soturin ei tarvitse tappaa muita kissoja voittaakseen taistelunsa elleivät nämä ole soturilain ulkopuolisia tai ellei se ole itsepuolustuksen takia välttämätöntä?” Sarastustassun harvinaisen tarkka kuvaus eräästä soturilain kohdasta sai minut siirtämään hieman huvittuneen katseeni tyttäreeni, joka köllötteli nurmikolla selällään ja huitoi tassuillaan taivasta kohti.
”Joku on tainnut opiskella vähän soturilakia”, kehräsin ja kaarsin tuuhean häntäni naaraan pään yläpuolelle. Sarastustassun pupillit suurenivat, kun hän yritti kiihkeästi saada heiluvaa hännänpäätäni kiinni tassuillaan. Leikkisä kehräys hyrisi kurkussani nostaessani sen aina juuri viime hetkellä oppilaan ulottumattomiin.
Yllättäen Sarastustassun onnistuikin napata kiinni hännästäni ennen kuin ehdin vetää sitä turvaan, ja sihahdin tuntiessani neulanterävät kynnet turkissani. Tummanruskea naaras piti siitä hetken kiinni hytkyen naurusta, kunnes päästi irti ja kierähti makaamaan kyljelleen. Vetäisin kärsineen häntäni lähelleni ja lipaisin sitä muutaman kerran, mutta vaihdoin sitten hilpeitä katseita nuorimman jälkikasvuni kanssa.
Muutaman ketunmitan päässä Kieroarpi, Kultasiipi ja Kuusamakuiske olivat ilmestyneet odottelemaan minua lähelle kukkulan reunaa. Kultasiipi jutusteli Kuusamakuiskeen kanssa, ja Kieroarpi istui tuttuun tapaansa hiljaa ja jurona vähän kauempana naaraskaksikosta.
Näpäytin vielä kerran kevyesti Sarastustassua nenälle hännänpäälläni ennen kuin venyttelin itseni ylös ja ravistelin turkkiani. ”Minun täytyy lähteä johtamaan partiota. Nähdään myöhemmin”, hyvästelin tyttäreni, joka heilautti korviaan hieman pettyneen oloisena.
”Nähdään”, hän vastasi kuitenkin, yrittäen vielä kurkottaa läpsäisemään minua tassullaan, mutta ehdin vikkelästi väistää häntä. Kuulin Sarastustassun turhautuneen murahduksen takaani, ja tassuttelin muun partion luokse viikset veikeästi väpättäen.
Jostain kaukaa kuului rääkäisyy. Kohotin päätäni ja höristin korviani katsellessani ympärilleni nummella. Kieroarpi ja Kuusamakuiske olivat uusimassa hajumerkkejä muutaman hännänmitan päässä Kuolonklaanin rajan tuntumassa, ja hekin valpastuivat kuullessaan äänen. Kultasiipi tassutti viereeni häntä levottomasti nytkyen.
“Se kuului kai pohjoisrajan suunnasta”, hunajanvärinen naaras arvioi.
Ilmeeni synkkeni. Juuri siitä suunnasta, jossa moni eloklaanilainen oli menettänyt henkensä taistellessaan kujakissoja vastaan. “Käydään katsomassa, mistä on kyse.”
Hännänheilautuksella kutsuin muun partion mukaani ja lähdin hölkkäämään joukon kärjessä kauempana edessäpäin siintävää metsänrajan tummaa nauhaa kohti.
Lähemmäs päästessämme taistelun äänet kuuluivat selvemmin, ja karvani pörhistyivät pelosta tuulen kuljettaessa nenääni Mesitähden tuoksua, johon sekottui veren metallinen hajun häivähdys. Ampaisin täyteen vauhtiin. Viiletin märän nurmikon poikki katse kohdistettuna edessäpäin toistensa kimpussa painivaan kissakaksikkoon, joista erityisesti Mesitähden valkoinen turkki pomppasi esiin tummaa metsää vasten.
En juuri ajatellut syöksyessäni suin päin päällikköäni maata vasten pusertavan Keijukaisen kylkeen. Tarrasin kynsilläni naaraan harmaasta turkista ja riuhdoin hänet väkivalloin kauemmaksi Mesitähdestä, tajuten vasta jälkeenpäin sen olleen virhe. Korvani täytti riipivä ääni Keijukaisen leukojen repiessä mukanaan palan valkoisen kollin kaulasta. Järkytys lamaannutti minut hetkellisesti jäädessäni tuijottamaan Mesitähden nytkähtelevää ruumista ja hänen auki revitystä kaulastaan valkoiselle turkki sykähtelevää tummanpunaista verta.
“Hupsis”, epäuskoisen lasittunut katseeni siirtyi hitaasti Keijukaiseen, joka vallan hykerteli tyytyväisyydestä, “sinä taisit juuri tapattaa oman päällikkösi.”
Ei.
Ei, ei, ei, ei. Oliko tämä minun syytäni?
Ympäristöni sumeni, ja äänet olivat pelkkiä etäisiä kaikuja jossain näkymättömän seinän tuolla puolen. Mesitähti oli lakannut liikkumasta, ja hänen naamansa oli jähmettynyt kivuliaaseen irvistykseen. Veri oli valunut lammikoksi hänen alleen.
“Te olette myöhässä”, Keijukaisen ääni ravisteli minut irti pysähtyneestä kauhun hetkestä.
Paikalle oli saapunut muitakin kissoja. Yksi heistä oli Tyrskytassu, ja kohdatessaan kylmän katseeni raitaturkkinen kolli sävähti.
“Tämä loppuu tänään”, matala, varoittava murina kohosi kurkustani kääntyessäni kohtaamaan Keijukaisen. Harmaa naaras ei näyttänyt vaikuttuneelta.
“Ehkä sinun osaltasi”, hän tuhahti pilkallisesti.
Se oli viimeinen pisara. Ryntäsin Keijukaista päin sellaisella vauhdilla, ettei hän kyennyt reagoimaan siihen kovin tehokkaasti. Sivalsin häntä kynsilläni kuonoon ja yritin tavoitella hänen kaulaansa hampaillani. Panisin hänet maksamaan siitä, mitä hän oli tehnyt Mesitähdelle, tehnyt klaanitovereilleni! Keijukaisella ei ollut oikeutta elää.
Hyökkäykseni oli saanut aikaan ketjureaktion ympärillämme, ja toistensa lietsomina Eloklaanin ja Kujakissayhteisön kissat kävivät toisiaan vastaan.
Joku iskeytyi kylkeäni vasten ja horjutti minua. Tasapainoni menettäminen antoi Keijukaiselle tilaisuuden iskeä kyntensä poskeeni. Ärähdin kivusta ja aioin palauttaa iskun naaraalle samalla mitalla, mutta hänen onnistui livahtaa kynsieni ulottumattomiin. Silloin jykevä paino jysähti päälleni ja lukitsi minut maata vasten. Tyrskytassun vaaleanvihreä katse porautui suoraan sisimpääni.
Tästä hetkestä olin nähnyt painajaisia: joutuisin taistelemaan omaa poikaani vastaan. Kaikki nämä kuut olin murehtinut sitä, miten huono isä olin ollut Tyrskytassulle. Olin pitänyt sitä omana syynäni, että hänestä oli tullut sellainen kuin mikä hän tänä päivänä oli, mutta viimein totuus kirkasti mieleni. Tyrskytassu oli tehnyt omat valintansa, enkä olisi voinut vaikuttaa niihin, vaikka olisin miten halunnut. Hän oli päättänyt kääntää selkänsä omalle perheelleen ja klaanilleen lyöttäytymällä näiden sodannälkäisten raakalaisten kansa. Tuntemani herttainen pentu oli poissa, ja jäljellä oli enää tämä julma, elämiä tuhoava varjokuva.
Sain jostakin voimaa tuupata kollin pois päältäni ja kammeta itseni takaisin tassuilleni. Tyrskytassun selkäkarvat olivat nousseet piikikkääksi harjaksi ja hän silmäili minua vaikeasti tulkittavalla tavalla. Enää en kuitenkaan pidätellyt itseäni vaan syöksähdin häntä kohti hampaat paljastettuina.
Kierimme maassa hetken verran yhtenä raidallisena, sähisevänä pyörremyrskynä, kunnes minun onnistui päästä tilanteessa niskan päälle. Seisoin poikani yllä henkeä haukkoen, painaen samalla kynsiäni syvemmälle hänen kylkiinsä. Tyrskytassu sihahti ja hänen silmänsä välähtivät kivusta. Epäröin sydämenlyönnin verran, ja se riitti kollille potkaisemaan minut loitommaksi ja käymään vastahyökkäykseen.
Hän sai kaadettua minut maahan, ja vaikka kuinka yritin rimpuilla, en saanut häntä pois kimpustani. Tyrskytassun jykevä käpälä kohosi ilmaan. Sydämeni kiihdytti kauhistuneena lyöntejään.
“Ei muistella pahalla”, Tyrskytassun vaimea murahdus oli viimeinen asia, jonka kuulin, ennen kuin pääni tärähti käpäläniskusta ja näkökentässäni sumeni.
//Muut kahakkaan osallistuvat?
KP-boosti käytössä
