Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Tänään harjoittelemme pystylukkoa.” Kävelin vähän matkan päähän Sadetassusta ennen kuin käännyin kasvotusten hänen suuntaansa. Siniharmaa oppilas katseli minua uteliaasti.
Naaras oli viettänyt melko pitkän ajan parantajan pesällä toivuttuaan rajakahakassa saamistaan vakavista vammoista, mutta viimein parantajat olivat antaneet tälle luvan palata takaisin koulutuksensa pariin. Tarkoitukseni ei missään nimessä ollut nakata Sadetassua saman tien takaisin syvään päätyyn, vaan jatkaisin harjoittelua hänen kanssaan maltillisesti, samalla tarkkaillen, miten hyvin hän oli toipunut ja kuinka paljon uskaltaisin rasittaa häntä.
”Pystylukko on päätösisku. Se tehdään yleensä kaksintaistelussa jo heikentyneeseen vastustajaan”, selostin oppilaalleni samalla kun nousin tottuneesti takajalkojeni varaan seisomaan. ”Tässä liikkeessä nouset ensin takajaloillesi, minkä jälkeen isket etutassuillasi vastustajaasi niin lujaa kuin lähtee.” Demonstroin liikkeen Sadetassulle, vaikkakaan se ei näyttänyt kovin vaikuttavalta tehtynä kuvitteelliselle vastustajalle. Tärkeintä oli kuitenkin että naaras saisi jonkinlaisen mielikuvan siitä, mitä hänen oli seuraavaksi tehtävä.
Laitoin Sadetassun ensiksi kuivaharjoittelemaan pystylukkoa muutaman kerran itsekseen, ennen kuin pyysin häntä kokeilemaan sitä minuun. Sadetassu teki työtä käskettyä ja toisti hänelle opettamani liikkeen. Hänen asentonsa oli hyvä, ja hän tasapainotti itseään taidokkaasti hännällään. Etutassujen iskusta puuttui kuitenkin tarvittava voima vastustajan tyrmäämiseen. Ensimmäiseksi yrityksesi se oli kuitenkin ollut melko hyvä!
“Tasapainotat itseäsi hyvin”, kehaisin naarasta ja väläytin tälle tyytyväisen hymyn, jatkaen sitten: “Seuraavaksi sinun on opeteltava hyödyntämään sitä taitoa saadaksesi iskuusi lisää voimaa.” Selostin oppilaalle, miten se tapahtui käytännössä ja näytin muutaman havainnollistavan esimerkin, minkä jälkeen annoin tämän kokeilla itse.
Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, kun lopettelimme harjoituksia. Paluumatka leiriin ei ollut pitkä, sillä olin tuonut Sadetassun leirikukkulan juureen jäävään suojaisaan painaumaan harjoittelemaan. Kukkulan päällä lähetin oppilaan hakemaan itselleen tuoresaalista ja annoin hänelle sen jälkeen tehtäväksi siivota pentutarhassa.
Olin itsekin aikeissa hakea jotakin syömistä, kun satuin huomaamaan kumppanini seisoskelemassa vähän matkan päässä. Tassutin naaraan luo kehräten, ja hieroin kuonoani hänen poskeaan vasten.
“Onko sinulla kiire? Ruokaseura kelpaisi”, kiehnäsin mustavalkoisen soturin ympärillä. Korppisiipi huokaisi huvittuneena ja tuuppasi minua leikkisästi kauemmaksi.
“Olen nyt vähän varattu”, hän vastasi, viitaten hännällään ohitseni. Käännyin katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan ja näin Kaislatassun tassuttavan meitä kohti. “Lähdemme Kaislatassun kanssa saalistamaan.”
“Hei, Hiilihammas!” Kaislatassu seisahtui eteemme ja katsoi minua silmät loistaen ja häntä tervehdykseen nostettuna. Soin tyttärentyttärelleni lämpimän hymyn. Hän oli kasvanut kovasti kuluneina kuina!
“Mitä sanoisit, jos liittyisin teidän seuraanne?” ehdotin Korppisiivelle innostuen omasta ajatuksestani. Siitä oli aikaa, kun viimeksi olin päässyt metsästämään yhdessä perheenjäsenteni kanssa.
Korppisiipi kohotti toista kulmaansa hieman kyseenalaistavasti. “Enpä tiedä…”
“Tässä olisi oiva tilaisuus opettaa Kaislatassulle ryhmäsaalistusta”, maanittelin kumppaniani ja vilkaisin Kaislatassuun silmät ilkikurisesti tuikkien.
“Hyvä on”, Korppisiipi myöntyi lopulta. Hän tönäisi minua hellästi. “Kunhan vain muistat pysyä asiassa, etkä lyö täysin leikiksi.”
Räpyttelin silmiäni mukamas järkyttyneenä naaraan epäilevästä asenteesta omistautumistani kohtaan. “En tietenkään lyö! Tiedäthän sinä, miten vakavasti suhtaudun saalistamiseen ja klaanini ruokkimiseen”, mau’uin rintaani röyhistäen, mutta en voinut estää viiksiäni värisemästä. Korppisiipi pyöritteli vain silmiään, ja hänenkin suupielensä nykivät ylöspäin.
“No niin, eiköhän sitten mennä tai muuten seisomme tässä vielä huomenna”, naaras murahti ja viittoi minut ja Kaislatassun mukaansa hännällään. Vaihdoin tyttärenpentuni kanssa hilpeitä katseita, ennen kuin lähdimme hänen peräänsä.
Taivas oli mennyt pilveen, kun pysähdyimme erään nummenkukkulan laelle maistelemaan ilmaa. Viima tempoi turkkiani, ja jouduin siristämään silmiäni kovassa tuulessa. Tuuli toi mukanaan jäniksen hajun. Se sai minut muistamaan, että lähistöllä sijaitsi jäniksen koloja.
“Haluatko oppia nappaamaan jäniksiä?” vilkaisin vierelläni ilmaa nuuhkivaan Kaislatassuun, jonka vihreiden silmien utelias katse kääntyi minuun. Hänen toisella puolellaan Korppisiipi käänsi myös terävänä päätään suuntaani.
“Hän on minun oppilaani”, naaras huomautti, kuitenkaan kuulostamatta millään tapaa pahastuneelta. Katsoin häneen anovasti.
“Ja minun tyttärentyttäreni”, kallistin päätäni vetoavasti kumppanilleni, “kuten myös sinun.”
“Minusta olisi kiva oppia nappaamaan jäniksiä”, Kaislatassu liittyi keskusteluun ja hänkin kohdisti pyytävän katseensa mestariinsa. Korppisiiven ilme pehmeni ja tämä nyökkäsi lopulta.
Asetuimme jäniksen kolojen suulle opastettuani ensin Kaislatassua. Saimme odottaa hetken, ennen kuin eräästä kolosta pilkisti korvapari, jota seurasi pian loput jäniksestä. Korppisiipi teki nopean hyökkäyksen sitä kohti ja onnistui vetämään sen ulos kolosta. Eläin päästi kauhistuneen rääkäisyn ja yritti pakoon, mutta minä ja Kaislatassu estimme sen aikeet.
Korppisiipi sai siitä lisäaikaa tehdä viimeisen hyökkäyksen jäniksen kimppuun, ja lyhyen ja tappavan yhteenoton seurauksena pitkäkorva jäi makaamaan nurmikolle elottomana.
“Hienosti napattu!” räpäytin silmiäni vaikuttuneena Korppisiivelle, joka lipoi suupieliään tyytyväisen näköisenä.
“Vau!” Kaislatassu henkäisi ihaillen.
“Jäniksiä kyllä riittää”, mustavalkoinen soturi kääntyi nuoremman naaraan puoleen. “Katsotaan, saisitko sinä seuraavan kiinni.”
KP-boosti käytössä
