Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aukiolla nuokkui enää muutama satunnainen kissa palatessamme leiriin Mesitähden kanssa saatettuamme ensin Tyrskytassun rajalle saakka. Hiljaisuus kaiversi minua ontoksi sisältä päin; Karpalonenän ruumis oli viety jo pois aukiolta haudattavaksi.
Mesitähti tassutti vähin äänin omaan pesäänsä Litteäkiven alle. Olin kääntänyt pääni siihen suuntaan, mihin olin aistinut päällikön lähtevän viereltäni, mutta katseeni oli kohdistettuna johonkin niin kaukaiseen, etten edes itsekään tiennyt, mitä katsoin. Kenties väreilevää muistoa kuiden takaa, missä kaikki oli vielä hyvin, missä minun poikani ei ollut murhannut ketään ja perheemme oli vielä yhtenäinen.
Vähitellen palasin takaisin todellisuuteen. Oli alkanut taas sataa. Seisoin aukiolla, kun vesipisarat piiskasivat selkääni. Viimeisetkin aukiolle valvojaisten jälkeen haahuilemaan jääneet olivat poistuneet paikalta. Mielessäni tavoittelin kuitenkin vain yhtä tiettyä kissaa: Korppisiipeä.
Ripein askelin kävelin aukion poikki soturien pesälle ja soljahdin puun juurten välissä olevaan onkaloon, jossa osa sotureista nukkui, mukaan lukien minä ja kumppanini. Korppisiipi makasi vuoteessaan rauhallisena. Hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin, mutta heikossa valossa kiiltävät, puolikuiksi vetäytyneet vaaleanvihreät silmät kertoivat, ettei naaras ollut unessa.
Seisahduin hänen eteensä, poraten jäänsinisen katseeni suoraan mustavalkoiseen soturiin. Sisälläni ollut äänettömyys oli alkanut murtua: keskenään kamppailevat tunteet tekivät sen kovaan, kiiltävään pintaan säröjä.
”Miksi sinä teit niin?” tiukkasin. Äänensävyni oli töykeämpi kuin oli ollut tarkoitus. Korppisiipi vastasi katseeseeni ilmeenkään värähtämättä.
”Poikamme murhasi jonkun. Se ei ole sallittavaa.”
Kiukku kohisi ylitseni. ”Ei tietenkään ole, mutta Tähtiklaanin tähden, hän oli sinun oma poikasi! Miten sinä saatoit kavaltaa ainoan pentusi?” sanat tulivat suustani ulos raskaina ja syyttävinä. Surun ja raivon rihmat rintani ympärillä kiristyivät. ”Meidän ainoan pentumme…” lisäsin ääni värähtäen.
Korppisiiven silmissä liikahti jokin, mitä en osannut tulkita. Lopulta naaras vain käänsi päänsä poispäin, eikä sanonut enää mitään.
Tuijotin häntä hetken epäuskoisena, kunnes käännähdin ympäri kannoillani ja marssin omalle vuoteelleni. Siirsin sen kauemmaksi Korppisiivestä, ja kävin makaamaan sille selkä kumppaniani kohti käännettynä.
Uni ei ottanut tullakseen, vaikka väsymys painoi jokaisessa jäsenessäni ja silmäluomissani. Mielessäni pyöri vain utuisia muistikuvia: poikani nauru, yhdessä vietetyt hetket. Ja nyt ne kaikki oli viety pois minulta. Ei ollut jäljellä enää mitään muuta kuin teräviä sirpaleita muistuttamasta kaikesta siitä, mitä minulla oli ollut ennen.
//336 sanaa
