Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Hiilihammas
Katsoin Iltakaikua neuvottomana. En ollut osannut aavistaakaan, mitä kaikkea soturi kävi läpi päänsä sisällä. Oli varmasti tuskallista nähdä oma poikansa sellaisessa tilassa, tyystin entisen elämänsä unohtaneena.
Olisin halunnut sanoa jotakin, rohkaista kollia jollain tavalla, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. En voisi luvata hänelle, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Edes Liljatuuli ei pystyisi sellaisiin ihmeisiin, että hänen onnistuisi palauttaa nuoren oppilaan menetetyt muistot.
Minun kävi todella Iltakaikua sääliksi. En kuitenkaan uskonut hänen kaipaavan sitä juuri nyt. Lopulta tein sen, minkä koin siinä tilanteessa parhaimmaksi: kyyristyin vanhemman soturin vierelle ja pysyin hänen lähellään. Yritin sillä tavoin osoittaa kollille myötätuntoni häntä kohtaan.
Metsässä alkoi tulla hämärämpää, ilma viileni tuntuvasti, joskaan sitä ei olisi voinut missään tapauksessa luonnehtia kylmäksi. Kuitenkaan me emme voisi jäädä tänne. Olimme helppo kohde kaikille saalistajille, vaikka niitä melko vähän liikkuikin Eloklaanin alueella.
”En voi luvata, että Liljatuuli tai edes Tähtiklaani parantaa Ruskatassua”, aloitin hiljaa, epäröivästi. ”Hän on kuitenkin vahva, nuori kissa, joten mikään ei ole mahdotonta. Uskon vilpittömästi, että hän voi toipua tästä, kunhan sinä ja Taivaslaulu pysytte hänen rinnallaan huolimatta siitä, että hän ei juuri nyt pysty muistamaan teitä.” Katsoin häntä hieman surumielisesti hymyillen. Väsymys alkoi painaa minunkin silmäluomiani, mutta en saanut nukahtaa. En, ennen kuin me molemmat olisimme turvallisesti leirissä omissa vuoteissamme.
”Tiedän, että sinun perheelläsi on nyt vaikeaa, mutta muistathan kuitenkin, että klaanissa kaikki ovat tukenasi”, sanoin nyt varmemmalla äänellä. ”Voit aina tulla puhumaan minulle, jos on tarvis. Minä ja muut olemme teidän tukenanne.”
//Ilta?
//238 sanaa
