Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Iltapäivän auringonsäteet lämmittivät leiriaukiota, jolle oli kerääntynyt kissoja vaihtamaan kieliä yhteisen aterian jälkeen. Korppisiipi lipoi kielellään korvantaustojani, ja tunsin oman kehräyksen pehmoisena hyrinänä rinnassani. Siitä, kun olin pyytänyt naarasta kumppanikseni, oli tullut kuluneeksi jo melkein neljänneskuu. Elämä tuntui kerrankin hymyilevän minulle – meille.
Pentutarhan suunnalta kuului Pilkepennun innokasta miukunaa. Entinen mestarini Utusielu oli siellä viihdyttämässä klaanin ainoaa pentua, joka oli jäänyt pesälle yksinään, kun Tuulitassusta oli tehty oppilas vähän aikaa sitten. Uskoin kuitenkin, että ei menisi enää pitkään, että Mesitähti nimittäisi Pilkepennunkin oppilaaksi.
Korppisiipi nojasi päänsä lapaani vasten ja kehräsi hiljaa. Imin sisääni hänen tuttua, pehmeää tuoksuaan, joka oli minulle kuin turvallinen polku kotiin. Hänen seurassaan en tuntenut olevani yksin, vaan minne ikinä hän keksikään kulkea, hän toi valon ja lämmön kaikkialle.
”Nyt kun pentutarhalla on taas tilaa, sinne mahtuisi helposti uusi pentue.” Myös Korppisiipi hätkähti vierelläni yllättävää ääntä, joka kuului yläpuoleltamme. Katsahdin Utusieluun hieman yllättyneenä; Pilkepentu seisoi hänen takanaan ja napitti meripihkanväriset silmät ammollaan meihin päin.
”Et kai vain yritä vihjailla mitään”, naukaisin viiksiäni hieman huvittuneena nykäisten ja kohottauduin istumaan. Korppisiipi nuolaisi rintaansa pariin kertaan hieman hämmentyneen näköisenä.
”En suinkaan”, vanhempi soturi kehräsi hyväntuulisesti. ”Mutta klaanissa on nyt paljon nuoria pareja, joista varmasti joku pian odottaa.” Puhuessaan hänen katseensa lipui aukiolla loikovien kissojen ylitse ja pysähtyi vastanimitettyyn Omenahuumaan ja tämän kanssa kieliä vaihtavaan Kirpputäplään.
”Niin, mutta viherlehti on jo lopuillaan ja sitä seuraa lehtisade ja edelleen lehtikato”, Korppisiipi huomautti. Hänen silmissään oli huolestunut varjo. Silitin hännälläni hänen selkäänsä rauhoittelevasti.
”Emme me nälkään kuole. Eloklaani on nyt vahvempi kuin koskaan, eikä Kuolonklaanistakaan ole ollut riesaa”, tuhahdin vähättälevästi hännällä huitaisten. Kumppanini ei kuitenkaan vaikuttanut aivan yhtä vakuuttuneelta asiasta.
”Hiilihammas on oikeassa. Mesitähti pitää meistä huolta”, Utusielu naukaisi ja katsahti sitten Litteäkiven lähellä varapäällikkönsä kanssa keskustelevaan valkeaan päällikköön. Pilkepennun koko pieni keho jännittyi haukotukseen. Utusielu tuuppasi lempeästi pentua kuonollaan kohti suojaisaa karhunvatukkoa ja väläytti vielä ennen lähtöään minulle ja Korppisiivelle lämpimän hymyn. ”Kenties jonakin päivänä pääsen paimentamaan teidän pikkuisianne.”
Katselin, miten hän ohjasi hellästi Pilkepennun takaisin pentutarhaan ja katosi itsekin karhunvatukkapensaaseen. Korppisiipi suoristi viiksiään tassullaan mietteliäästi. Vilkaisin häneen hieman hilpeänä.
”Älä nyt vain sano, että haluat sittenkin pentuja”, sanoin kiusoittelevasti. Korppisiipi tönäisi minua kevyesti lapaan tassullaan, mutta hänen silmänsä kiilsivät naurusta.
”Ei, yritin vain kuvitella, kuinka kamalia pentuja niistä tulisi, jos sinä olisit niiden isä”, hän murahti lapojaan kohauttaen ja värisytti viiksiään. Läpsäisin häntä hännälläni korville mutta en voinut olla hörähtämättä ajatukselle.
”Tai kuinka näsäviisaita ne olisivat, jos sinä olisit niiden emo”, kehräsin. Me molemmat nauroimme. Sitten painauduin taas kiinni Korppisiiven turkkiin ja jäin katselemaan aukiota, joka oli alkanut pikkuhiljaa tyhjentyä kissojen palatessa pesiinsä tai lähtiessä saalistamaan tai partoimaan leirin ulkopuolelle. Samalla kuvittelin eteemme kolme pientä pentua, jotka roikkuivat kiinni toistensa turkeissa leikkiessään hurjia sotureita.
//442 sanaa
