Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Tämä on kylmää!” Korppisiipi valitti jokiveden pyyhkiessä hänen vatsakarvojaan. Seisoin vähän kauempana hänestä syvemmässä kohdassa, jossa vesi ulottui minua lapoihin asti. Yritin pidätellä naurahdusta, mutta viiksieni vipattamiselle en minäkään voinut mitään. ”En kyllä yhtään ymmärrä, miksi meidän täytyy harjoitella uimista! Emmehän me mitään kaloja ole”, naaras jatkoi valitustaan ja irvisti kun tuuli nostatti pieniä aaltoja, jotka vyöryivät hänen päälleen ja kastelivat häntä yhä enemmän.
”Ei sitä koskaan tiedä, milloin uintitaitoja tarvitsee”, maukaisin hieman huvittuneena, irrotin jalkani pehmeästä hiekkapohjasta ja lähdin kauhomaan naarasta kohti. Korppisiipi silmäili minua edelleen epäluuloisesti. Nousin seisomaan hänen kohdalleen päästyäni ja ravistelin vedet turkistani suoraan hänen päälleen. Korppisiipi sihahti äkämystyneenä.
”Lopeta, senkin ärsyttävä karvapallo!” hän sadatteli ja kahlasi kömpelösti takaisin rantaan mustavalkea turkki vettä valuen. Soturittaren vaaleanvihreät silmät leimahtivat niiden katseen osuessa minuun.
”Älä hikeenny”, kehräsin astellessani hänen perässään ruohikolle. ”Voidaan kuivatella nummella. Sitä paitsi, sinähän valitit aiemmin kuumuudesta. Nyt siitäkään ei pitäisi olla haittaa.”
Korppisiipi ei ollut yhtä vakuuttunut asiasta. ”Sinä olet kaikista pahin!” hän puuskahti ja ryhtyi nuolemaan turkkiaan vastakarvaan, jotta se kuivuisi nopeammin. Tassutin hänen luokseen ja rupesin nuolemaan naaraan selkää samalla tavalla hyvitelläkseni hänelle tekoani. Korppisiipi viuhtaisi hännällään ilmaa, mutta ei sanonut mitään.
Kun naaraan turkki oli tarpeeksi kuiva, lähdimme kulkemaan syvemmälle nummille. Edessä kohosi korkeita kukkuloita, joiden päältä olisi nähnyt varmasti Kuolonklaanin reviirille saakka. Kosketin hännälläni Korppisiiven kylkeä ja lähdin sitten juoksemaan lähintä kukkulan lakea kohti. Kuulin hänen yllättyneen ulvaisunsa ja käpälien kiireisen töminän tämän yrittäessä saavuttaa minua. Minulla oli kuitenkin etumatkaa, joten pääsin maaliin häntä ennemmin. Korppisiipi pysähtyi viereeni puuskuttaen.
”Mistä hyvästä sinä oikein höykytät minua näin?” hän kysyi käheällä äänellä saatuaan hengityksensä tasaantumaan. Räpäytin hänelle silmiäni, enkä vastannut mitään.
Kun olimme palaamassa takaisin metsään, aurinko oli jo painumassa mailleen. Meillä oli vierähtänyt kokonainen päivä ulkona ollessa. Se oli ollut ihanaa, mutta samaan aikaa minua kalvoi syyllisyydentunto siitä, etten ollut tehnyt tänään juuri mitään klaanini hyväksi. En ollut osallistunut ainoaankaan partioon tai edes hankkinut klaanilleni ruokaa. »Olen kamala soturi.»
”Hiilihammas, katso”, Korppisiipi kuiskasi yhtäkkiä vieressäni ja käänsi korviaan muutaman ketunmitan päässä ruohoa popsivaan kaniin. Tuuli oli meille tässä tapauksessa suopea, sillä se kuljetti saaliseläimen tuoksua suoraan meihin päin, mutta piti meidän tuoksumme poissa sen saatavilta. Vaihdoin ystäväni kanssa merkitseviä katseita ennen kuin hajaannuimme.
Korppisiipi viittilöi minulle hännällään merkiksi ajaa eläin liikkeelle. Hiivin eteenpäin höyhenen kevyin askelin ja pidin koko ajan huolen siitä, ettei kani huomaisi minua. Sillä aikaa Korppisiipi kiersi kanervikon kautta kanin edelle, jossa hän odottaisi väijyssä, kunnes ajaisin saaliin suoraan hänen käpäliinsä. Suunnitelma oli simppeli: olimme tehneet näin kerran aiemminkin, tosin silloin olimme olleet vasta oppilaita. Itse asiassa ne olivat olleet minun ja naaraan ensimmäiset yhteisharjoitukset.
Olin kanista vain parin hännänmitan etäisyydellä. Koukistin lonkkiani ja valmistauduin hyppyyn. Siinä samassa eläin olikin jo liikkeellä ja poukkuroimassa pakokauhun sokaisemana suoraan Korppisiiven väijytykseen. Tottuneesti Korppisiipi syöksähti eteenpäin salamannopealla liikkeellä ja iski kania selkään etukäpälillään. Eläin kaatui maahan ja sätki hetken, kunnes Korppisiipi siipi taittoi siltä voimakkaalla puraisulla niskat. Naaras hiljeni hetkeksi kiittämään Tähtiklaania saamastaan saaliista mutta nosti heti sen jälkeen katseensa minuun. Hänen silmänsä loistivat voitonriemuisesti.
”Tästä riittää vaikka kuinka monelle kissalle syömistä.” Korppisiipi heilautti häntäänsä tyytyväisenä ja tarttui sitten kiinni kanin toisesta, vahvasta takakäpälästä. Kiirehdin auttamaan häntä kantamisessa ja nappasin itse kiinni kanin etukäpälästä. Yhdessä tuumin lähdimme liikkumaan leiriä kohti painavan ruhon kanssa.
”Vau, nappasitteko te tuon?” Tuulitassu loikki meitä vastaan aukiolla. Nuori naaras oli nimitetty pari päivää sitten oppilaaksi, ja hän oli tuonut oppilaiden pesälle huomattavasti uutta energiaa.
”Nappasimme”, Korppisiipi maukui antaessaan kanin takapään valahtaa maahan tuoresaaliskasan kohdalla. Päästin irti omasta päästäni; Tuulitassu tuli haistelemaan kuollutta eläintä silmät uteliaan ymmyrkäisinä.
”Sehän on aivan valtava!” oppilas henkäisi haltioissaan. ”Kuka sen saa syödä?”
”Luulenpa, että se jaetaan koko klaanin kesken”, vastasin hieman mietteliäästi. Ennen kuin kyyhkynharmaa naaras ehti esittää lisää kysymyksiä, huomioni kiinnittyi meitä kohti harppovaan Halavaviikseen. Naaras astui määrätietoisesti kaikilla neljällä jalallaan, eikä lähes kuu sitten tapahtuneen onnettomuuden aiheuttamaa vammaa voinut enää edes nähdä paljain silmin.
”Hieno saalis, Hiilihammas”, soturitar kehräsi tultuaan kohdalle. Silmänurkastani näin Korppisiiven huiskin närkästyneenä hännällään.
”Kiitos, mutta Korppisiipi sen nappasi”, kiirehdin sanomaan, ennen kuin ystäväni menettäisi malttinsa. Halavaviiksi räpytteli silmiään ja vilkaisi nopeasti vieressäni seisovaan Korppisiipeen, muttei kommentoinut asiaa millään lailla. Ilmassa tuntui säkenöivän kahden naaraan välillä olevasta jännitteestä.
”Kuule, mennään kävelylle”, hän sanoikin yhtäkkiä ja laski häntänsä lavoilleni. Vilkaisin kiusaantuneena Korppisiipeen, mutta naaras oli kääntänyt meille jo selkänsä. »Hienosti meni.»
Halavaviiksi johdatteli minua syvemmälle metsään. Tassutin hänen rinnallaan hieman vaivaantuneena. En olisi halunnut jättää Korppisiipeä sillä tavalla. Hänhän oli saattanut ymmärtää tilanteen väärin. »Tietysti hän ymmärsi sen väärin! Minähän lähdin toisen naaraan matkan heti kun pääsimme takaisin leiriin», ajattelin hampaita kiristellen.
”Pääsin pois parantajan pesältä”, Halavaviiksi naukaisi rikkoen välillämme vallinneen hiljaisuuden. Hän katsoi minua toiveikkaan näköisenä silmiin. Tiesin, mitä hän ajatteli, enkä minä ajatellut samaa. Minulla oli mielessäni jo eräs toinen, kunhan vain saisin tarpeeksi rohkeutta tunnustaa tunteeni hänelle. ”Nukun taas jatkossa soturien pesässä”, naaras jatkoi, kun en vastannut heti. Nyökyttelin vaitonaisena päätä. »Minun on kerrottava se hänelle nyt.»
”Halavaviiksi, sinä olet upea kissa, mutta minulla on mielessäni joku toinen”, kakaisin ulos. Jäin odottamaan pelontunne rinnassa kytien naaraan reaktiota. Olin aivan varma, että hän kynsisi minulta korvat päästä tai vähintäänkin läksyttäisi minua siitä, millainen kaksinaamainen kissa oikein olin.
”Se on Korppisiipi, eikö olekin?” Halavaviiksen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Nyökkäsin. ”Olisihan minun pitänyt se arvata. Te olette aina olleet erottamattomat.”
Tuntui pahalta katsoa Halavaviikseä sellaisena. Hänen häntänsä oli valahtanut maahan ja äskeinen toiveikas kiilto hänen silmissään oli tiessään. Hetken mietin, olisiko minun pitänyt sittenkin esittää naaraan mieliksi pitäväni hänestä; olisin voinut tehdä hänet onnelliseksi. Mutta sisimmässäni tiesin, että se olisi ollut väärin niin minua itseäni kuin häntäkin kohtaan.
”Mitä sinä siinä vielä kuhnit?” Yllätyin hieman Halavaviiksen koronnutta ääntä. ”Sinun pitäisi olla hyvää vauhtia matkalla kertomaan hänelle tunteistasi.”
Katsoin häntä hämmentyneenä. ”Etkö olekaan vihainen?”
Kilpikonnalaikkuinen kissa kohautti lapojaan. ”Saatan olla välillä töykeä ja äkäinen, muttei se tee minusta hiirenaivoa. Kyllä minäkin tiedän, mikä on oikein.” Puhuessaan hän kosketti hellästi korvaani hännällään. ”Ehkä jossain toisessa elämässä saamme toisemme, mutta juuri nyt sinun kuuluisi olla Korppisiiven rinnalla.”
Epäröin parin silmänräpäyksen ajan, ennen kuin käännähdin ympäri kannoillani ja huikkasin Halavaviikselle selkäni yli: ”Kiitos!” ja lähdin juoksemaan takaisin leiriin. Emme olleet ehtineet kauaskaan, joten saavutin piikkihernemuurin nopeasti. Pujahdin kylkiä pistelevistä oksista huolimatta tunnelin läpi aukiolle niin nopeasti kuin vain suinkin pääsin ja aloin saman tien tavoitella Korppisiipeä katseellani.
”Hiilihammas?” Korppisiipi hölkytti oppilaiden pesän suunnalta kummastuneen näköisenä. ”Onko jokin hätänä?” Tajusin vasta nyt, miten räjähtäneeltä turkkini näytti rynnittyäni täyttä päätä aluskasvillisuuden seassa takaisin leiriin.
Ripein askelin astelin naarasta vastaan, kunnes seisoimme aivan naama lähetysten. Vedin syvään henkeä. ”Korppisiipi, minä rakastan sinua”, möläytin sen enempää ajattelematta. Tuijotin Korppisiiven ällistyksestä pyöreitä silmiä sydän raivokkaasti rintaani vasten takoen. ”Enkä haluaisi ketään muuta kissaa kumppanikseni kuin sinut.”
Korppisiipi aukoi suutaan edelleen tyrmistyneen oloisena. Lopulta hänen ilmeensä kuitenkin suli, ja tämä kurkotti nuolaisemaan korviani hellästi. Sydän tuntui hyppäävän kurkkuuni asti. ”En minäkään haluaisi ketään muuta rinnalleni.” Kuulin hänen hiljaiset sanansa. Kun painauduin häntä vasten, tajusin vasta että seisoimme vieläkin keskellä aukiota.
Lukuisat silmäparit tuijottivat meitä; kissat supisivat innostuneen kuuloisina. Tunsin korvannipukoitani kuumottavan. Tilanne oli erittäin vaivaannuttava, mutta tuntiessani Korppisiiven turkin koskettavan omaani, se ei tuntunut läheskään yhtä kamalalta kuin jos olisin kohdannut sen yksin. Hänen kanssaan maailmani tuntui paljon kirkkaammalta.
//1173 sanaa
