Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nokitar ja Hiillos olivat tulleet klaaniin jäädäkseen. En tiennyt, mitä mieltä olla asiasta. He kovasti väittivät olevansa vanhempani – tai siis emokseni itseään nimittävä naaras väitti – mutta jokin tässä kaikessa ei silti tuntunut oikealta. Ehkä se johtui siitä, että olin kasvanut ilman emoa ja isää. En ollut koskaan osannut kaivata heitä, vaikka muistin yhä heikosti hyvin varhaisia muistoja niiltä ajoilta, kun olin telminyt huolettomana sisarusteni kanssa.
Kuten sanottu, Nokitaresta ja Hiilloksesta tuli Eloklaanin täysiä jäseniä. Heidän uudet nimensä olivat Nokilintu ja Hiilloskatse. Osuvat nimet, pakko myöntää. Nokilintu räpätti lakkaamatta kuin rastas ja Hiilloskatse vain mulkoili jokaista vastaantulijaa. Miten noin kaksi erilaista kissaa oli sattunutkaan päätymään yhteen?
”Hiilihammas.”
Olin juuri menossa viemään niin sanotuille vanhemmilleni ruokaa klaaninvanhimpien pesään, kun kuulin sykähdyttävän tutun äänen naukuvan takanani. Käännähdin ympäri sydän kurkussa ja näin Korppisiiven mustavalkean hahmon lumista aukiota vasten.
”Korppisiipi!” En voinut pidätellä itseäni pudottaessani myyrän ja syöksyessäni juuri parantajan pesältä päässyttä kumppaniani vastaan. Hukutin hänet helliin nuolaisuihin, ja minulle tuli heti hyvä olo, kun kuulin taas hänen suloisen kehräyksensä.
Peruutin pari askelta katsoakseni häntä kunnolla. Naaraan turkin alta paistoivat kylkiluut – hän oli laihtunut huolestuttavan paljon sillä välin, kun oli ollut sairaana – mutta hänen vaaleanvihreät silmänsä tuikkivat kirkkaina kuin tähdet. Oli mahdottoman vaikea uskoa, että hän todella oli taas siinä.
”Jopa parantajan pesälle asti kantautui huhuja siitä, että sinun vanhempasi ovat liittyneet Eloklaaniin”, Korppisiipi sanoi ja väräytti viiksiään uteliaana. Hänen katseensa kävi läpi minua millintarkasti, aivan kuin tuo olisi odottanut sillä tavoin saavansa minusta vastauksia. ”Onko se oikeasti totta?”
Nyökkäsin, enkä edes yrittänyt tukahduttaa huokausta. ”On. Heidän nimensä ovat Nokitar ja Hiillos – tai siis nykyään he ovat Nokilintu ja Hiilloskatse, koska ovat klaanin täysiä jäseniä”, selitin hieman vaivaantuneena. Korppisiipi taisi huomata muuttuneen asenteeni ja astui lähemmäksi koskettaakseen poskeani kuonollaan. Sain hänen läsnäolostaan sanatonta lohtua.
”Eivät kai he nyt niin kamalia voi olla?”
Korppisiiven ei tarvinnut jäädä odottamaan vastausta pitkäksi aikaa, kun klaaninvanhimpien pesältä alkoi kuulua pälpätystä. Olisi voinut luulla kyseessä olevan useamman kissan porukka, mutta tosiasiassa se oli vain Nokilintu, joka puheli Hiilloskatseelle.
Yhtäkkiä pulina lakkasi hetkeksi, kunnes alkoi entistä kuuluvampana, tällä kertaa meitä lähestyen. Hetkessä parivaljakko oli tupsahtanut minun ja Korppisiiven väliin – tai no oikeastaan Nokilintu, yllättäen.
”Voi pikku-Hiili! Kuka tämä viehättävä kissa on?” naaras huudahti ihastuneena ja rupesi piirittämään Korppisiipeä. Huomasin Korppisiiven viuhtovasta hännästä, ettei tilanne miellyttänyt häntä.
”Nokilintu, tämä on kumppanini Korppisiipi. Hän josta mainitsin teille aiemmin.” Tuntui vaivaannuttavalta puhua asiasta Nokilinnun ja Hiilloskatseen kanssa. Nokilintu käyttäytyi kuin olisi tuntenut minut aina, ja se ärsytti minua niin monella eri tavalla.
”Vai että Korppisiipi! Onpa erikoinen nimi”, Nokilintu tuhisi huvittuneena. ”Mutta ei hassumpi. Se kyllä sopii sinulle kuin nenä päähän.”
Korppisiipi hymyili hieman kiusaantuneesti. Hiilloskatse ei ollut sanonut sanaakaan. Hän vain tuijotti Korppisiipeä kasvoillaan sama juro ilme, joka oli ollut siinä jo ties kuinka monta vuodenaikaa putkeen. Kolli ei varmasti osannut hymyillä, vaikka olisi yrittänytkin.
”Saapukoon jokainen Eloklaanin jäsen Litteäkivelle klaanikokoukseen!” Mesitähden kutsuhuuto tuli juuri oikeaan saumaan. Hän pelasti meidät piinaavalta hetkeltä vanhempieni kanssa.
”Oi, meidän täytyy nyt mennä”, sanoin muka harmistuneena. ”Törmäillään taas!”
Tuupin Korppisiipeä muita eloklaanilaisia kohti. Kuulin hänen huokaisevan, mutta en osannut sanoa, oliko se helpotuksesta vai jostain muusta syystä. Tunsin yhä vanhempieni polttelevan tuijotuksen turkissani, kun kävin istumaan Korppisiiven viereen.
Oli iloinen yllätys, kun Mesitähti nimitti Pohjatassun minun oppilaakseni. Oli hienoa päästä taas kouluttamaan nuorta kissaa, erityisesti siksi koska se nuori oli Pohjatassu.
Kävelin uuden oppilaani luo hymyillen tälle lämpimästi. ”Oletko valmis aloittamaan koulutuksesi?” kysyin leikkisän haastavaan sävyyn.
//Pohja?
//560 sanaa
