Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nyökkäsin Mesitähdelle kiitollisena tämän osoittamasta myötätunnosta. Päällikkö oli hyvin huomaavainen, kun oli valmis mukauttamaan Kimalaispennun soturikoulutusta siten, että hänestä voisi vielä joku päivä tulla soturi vähän matalammalla kynnyksellä. Kolmijalkaisia sotureita tuskin oli ollut kovin montaa kautta klaanien historian, ja minusta tuntui, että suurin osa heistä oli menettänyt jalkansa taistelussa tai jossakin onnettomuudessa, mutta Kimalaispentu oli syntynyt sellaisena. Naaras oli syntymästään asti saanut opetella elämään vain kolmen jalan kanssa, joten hän oli kehittynyt ketterämmäksi ja vahvemmaksi kuin ne kolmijalkaiset, joilta puuttui raaja jostain muusta syystä. Siksi uskoinkin, että Kimalaispennulla oli hyvät mahdollisuudet selvitä soturikoulutuksesta.
”Kimalaispentu on vahva, ja uskon, että hänestä voi tulla mitä vain, kunhan hän itse uskoo siihen ja tekee kovasti töitä sen eteen”, sanoin Mesitähdelle, joka myötäili sanomisiani ja totesi olevansa samaa mieltä. Kuten myös minä, varmasti myös päällikkö tiesi rajat, jotka koskettivat tytärtäni tietyissä tapauksissa. Hän ei välttämättä koskaan pystyisi tiettyihin asioihin yhtä hyvin kuin hänen sisaruksensa, mutta en aikonut sanoa sitä hänelle. Naaras saisi itse koetella omia rajojaan ja selvittää, mihin hän kykeni ja mitkä hommat oli paras jättää muiden hoidettavaksi.
Matka jatkui kohti etelärajaa, matkamme päätepistettä. Mitä lähemmäksi sitä tulimme, sitä levottomammaksi ajatukseni kävivät. Mielessäni välähteli kuvia itsestäni ja Mesitähdestä saattamassa Tyrskytassua rajalle sen jälkeen, kun tuo oli karkotettu klaanista. Samalla myös viisi kuuta sitte Suurten harjoitusten yhteydessä sattunut tapaus palasi kummittelemaan tietoisuuteni rajamaille. Viisi kuuta sitten Tyrskytassu tovereineen oli kaapannut yhden Mesitähden vastasyntyneistä pennuista ilman järkevää syytä. Mysteeriksi jäi, oliko kolli halunnut vain kostaa päällikölle karkotuksensa vai oliko taustalla jokin muu syy. Oli hyvin epätodennäköistä, että niin pieni pentu olisi selvinnyt siitä hengissä. Kukaan pennun kaapannesta kolmesta kissasta poikani mukaan lukien ei ollut näyttänyt siltä, että olisi voinut tarjota pienokaiselle oikeanlaista ravintoa.
Vilkaisin sivusilmällä Mesitähteen päin, joka oli jäänyt tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen rajan taakse. Samat ajatukset olivat varmasti myös pyörineet hänen ja Minttuliekin päässä siitä lähtien. Tunsin omalta osaltani olevani vastuussa heidän menetyksestään, sillä olihan Tyrskytassu sentään oma pentuni.
”Toivottavasti hän ei enää palaa”, sanoin osittain vahingossa ääneen ajatukseni. Mesitähden korva nytkähti suuntaani. Hän tiesi varmasti mainitsemattakin, kenestä puhuin. ”Hänestä oli täällä niin paljon harmia, että klaani tuskin koskaan voi antaa sitä anteeksi.”
//Mesi?
//349 sanaa
