Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin ollut aivan täpinöissäni kuullessani nimeni mainittavan kokoontumiseen lähtijöiden joukossa. Aiemmin sisälläni kihelmöinyt innostus oli nyt kuitenkin muuttumassa vatsan nurinpäin kääntäväksi jännitykseksi ja rinnassa pakottavaksi odotuksen tunteeksi. Hermoiluani helpotti kuitenkin tieto siitä, että myös paras ystäväni olisi tulossa mukaan kokoontumiseen. Tosin naaras oli myöhässä, kuten muutama muukin lähtijöihin valituista, joten jouduimme odottelemaan vielä heitä, ennen kuin voisimme lähteä.
Korppisiipi hiipi jostain viereeni vähin äänin. Huomasin hänen kasvoistaan, että häntä nolotti, koska oli myöhässä. Loin häneen myötätuntoisen silmäyksen, mutta en ehtinyt sanoa hänelle mitään kannustavaa, sillä Mesitähti alkoi puhua. Ilmeisesti kaikki olivat jo paikalla.
”Saatte puhua toisen klaanin jäsenille, mutta muistakaa, että ystävystyminen on kielletty. Myös Tähtiklaanista puhuminen on kielletty.” Mesitähden äänensävy oli rauhallinen, se lievitti hieman sisälläni vellovaa ahdistusta. Ihailin sitä, miten kolli osasi ottaa tilanteen haltuun niin hyvin, vaikka olimme menossa vihollisklaanin alueelle ja eloklaanilaisten jännittyneisyys ja huoli oli melkein kosketeltavaa.
Nokkostassu oli lyöttäytynyt yhteen veljensä Kauristassun kanssa, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Tiesin, että tämä oli varsinkin nuorille kissoille hyvin jännittävä kokemus, joten oli vain hyvä, että oppilaalla oli joku, kehen turvautua. Aioin kuitenkin pitää naarasta silmällä kokoontumisessakin, vaikka emme liikkuisikaan koko aikaa yhdessä. Se oli minun kirjoittamaton vastuuni ja velvollisuuteni hänen mestarinaan.
Lopulta Mesitähti oli saanut sanottua kaiken haluamansa, jonka jälkeen hän lähti johdattamaan eloklaanilaisia ulos leiristä ja kohti kokoontumispaikkaa. Taivas oli pilvetön ja ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet jo jokin aika sitten tuikkimaan sen kannelle.
Matka Kuolonklaanin reviirille sujuu vähin äänin. Silloin tällöin jostain saattoi kuulla innostunutta kuiskintaa, mutta sekin vaimeni, kun saavuimme rajalle. Mesitähti ei epäröinyt astuessaan hajumerkkien yli vihollisen puolelle. Seurasin hänen perässään päättäväisesti, vaikka huoli kuristi kurkkuani. Pelkäsin, että kuolonklaanilaiset saattaisivat yrittää jotakin, kun olimme heidän alueellaan. Me olisimme auttamatta altavastaajia, jos koko klaani päättäisi yhtäkkiä hyökätä kimppuumme. Pyyhin inhottavan ajatuksen pois mielestä ja keskityin kävelemiseen.
Korppisiipi kulki vierelläni. Naaraan oppilas, Vadelmatassu, ei ollut päässyt tällä kertaa mukaan kokoontumiseen. Mikäli yhtään tunsin tuota nuorta, vilkasta kissaa, hän oli varmasti kamalan pettynyt Mesitähden päätökseen. Olin kuitenkin varma siitä, että kollilla oli hyvät mahdollisuudet päästä mukaan ensi kerralla. Sitä paitsi, juuri nyt hän lepäili vielä parantajan pesällä juostuaan epähuomiossaan puuta päin ja saatuaan lievän aivotärähdyksen. Liljatuulen mukaan hän tulisi kuitenkin kuntoon parissa päivässä, minkä uskoin olevan Korppisiivelle ilouutinen.
Lähestyimme heikossa kuunkajastuksessa kimmeltävää järveä, jonka vieressä kohosi jonkinlainen kivikukkula. Paikalla oli jo Kuolonklaanin kissoja. He kohdistivat kiiluvat silmänsä meihin, ja tunsin kylmien väreiden kiipeilevän selkääni pitkin ja nostavan niskavillani pystyyn. Yritin kuitenkin piilottaa epävarmuuteni muilta, en halunnut vaikuttaa nössöltä Kuolonklaanin valvovan katseen alla.
Mesitähti suuntasi heti kukkulan päällä sijaitsevalle suurelle kivelle, jossa Kuolonklaanin päällikkö Punatähti odotti häntä. Päälliköt vaihtoivat keskenään muutaman sanasen, jonka jälkeen jäivät odottamaan hetkeksi, että kaikki löytäisivät itselleen paikan.
Väentungoksessa jouduin erilleen Korppisiivestä. Lopulta löysin itseni istumasta erään littanan kiven päältä yksinäni. Jako eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten välillä oli selvä, kumpikin klaani oli valinnut omat puolensa kivikukkulalta. Olin näkevinäni vilahduksen ystäväni mustavalkeasta turkista, mutta ajatukseni siirtyivät nopeasti muualle, kun Mesitähden ääni kajahti kivikukkulan päältä ja sai kummankin klaanin kissat hiljenemään.
”Ennen kuin aloitamme varsinaiset kuulumisten vaihdot, tahdon kiittää Punatähteä ja koko Kuolonklaania siitä, että suostuitte tulemaan kokoontumiseen. Tämä on koko Eloklaanille suuri kunnia, ja toivon, että tästä voisi tulla tapa. Eloklaanilla menee tällä hetkellä varsin hyvin. Viherlehden myötä riistaa riittää entistä paremmin kaikille. Klaanimme kasvaa kovaa vauhtia, ja ensimmäiset klaanissa syntyneet pennut ovat jo ansainneet oppilasnimensä. Heistä täällä mukana ovat Kauristassu ja Nokkostassu. Rastastassu ja Karpalotassu eivät tällä kertaa päässeet mukaan. Viimeisen kuun aikana soturinimensä Eloklaanissa ansaitsivat Hiilihammas ja Korppisiipi. Olemme myös saaneet uintiharjoitukset vauhtiin. Tavoitteenamme on, että jokainen eloklaanilainen selviäisi edes joten kuten vedessä.”
Kissojen keskuudesta kuului hiljasta supinaa. Silmäkulmastani huomasin suuren, kastajanruskean kollin tuijottavan minua ilmeettömästi silmäänpistävän oransseilla silmillään, joissa oli kuunvalosta johtuen aavemainen hehku. Yritin parhaani mukaan olla välittämättä kissasta, mutta jokin hänessä sai sisälläni aikaan oudon, epämiellyttävän tuntemuksen.
”Hyvä kuulla, että Eloklaanilla menee hyvin. Viherlehti on ollut suotuisa myös Kuolonklaanissa. Riistaa riittää kaikille ja klaanilla menee muutenkin hyvin. Myös minä Kuolonklaanin päällikkönä olen sitä mieltä, että kokoontumisia on hyvä järjestää joka täysikuun aikaan”, Punatähti sanoi. Kuolonklaanin päällikön puheenvuoroa seurasi jännittynyt hiljaisuus. Uskalsin hädin tuskin hengittää, sillä pelkäsin tuntevani kynnet niskassani, jos ärsyttäisin kuolonklaanilaisia pitämällä liikaa meteliä.
Kuitenkin hiljaisuus katkesi siihen, kun päälliköt ilmoittivat, että klaaneilla oli hetki aikaa vaihtaa kuulumisia keskenään. Kissat lähtivät liikkumaan jokseenkin vaivalloisesti toisiaan kohti. Tilanne oli kaikille varmasti aivan uudenlainen eikä kukaan tiennyt, miten toisen klaanin jäseniin olisi tullut suhtautua.
Ennen pitkää huomasin jääneeni yksin. En ollut uskaltanut liikkua paikaltani, koska olin pelännyt jääväni kukkulalla vaeltavien kissojen jalkoihin. Minun ei kuitenkaan pitkään tarvinnut murehtia yksinäisyyttäni, sillä huomasin näkökenttäni laidalla kahden kissan lähestyvän minua. Nostin katseeni kahteen kuolonklaanilaiseen, joista jykevämpi kolli nyökäytti minulle päätään ikään kuin tervehdyksenä. Hänen vieressään seisova sirompi naaras katseli minua uteliaasti kellertävän vihreillä silmillään. Nieleskelin nopeasti ja loihdin sitten kasvoilleni normaaleimman hymyni, minkä siinä tilanteessa pystyin parhaiten saamaan aikaiseksi.
”Hei”, avasin keskustelun hieman epävarmasti, hymy pysyi edelleen kasvoillani, mutta se oli uhkaavasti aikeissa jämähtää pakonomaiseksi. ”Minä olen Hiilihammas, hauska tutustua. Keitä te olette?”
//Sulka ja Sähkö?
//810 sanaa
