Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Eräänä aamuna olin jalkeilla jo ennen auringonnousua. En suinkaan ollut ainoa, sillä myös paras ystäväni Korppisiipi ei ollut saanut enää unta, joten olimme päättäneet lähteä kävelylle, jotta emme häiritsisi muita juttelullamme.
Metsässä oli tavattoman hiljaista tähän aikaan aamusta. Jostain saattoi aina silloin tällöin kuulua satunnainen linnun ääni, tai jokin pikkueläin vilisti ohitsemme niin äkisti, ettemme ehtineet edes itse tajuta sitä, ennen kuin se oli jo kadonnut takaisin aluskasvillisuuteen.
Joen solina kantautui korviini jostain kauempaa. Tällä kertaa emme kuitenkaan lähteneet kulkemaan sitä kohti, vaan jatkoimme rauhallista kävelyä metsän siimeksessä.
Minulla ei ollut vielä mikään kiire herättämään Nokkostassua harjoituksiin, sillä olin sanonut eilen naaraalle, että aloittaisimme tänään hieman myöhemmin. Itse asiassa minulla ei ollut päätökselleni mitään erityistä syytä – minusta vain oli tuntunut siltä, että tänään halusin pitää harjoitukset vasta myöhemmin päivällä.
Emme kuitenkaan voineet viipyä kauaa poissa leiristä, koska Korppisiiven oli ehdittävä takaisin hoitamaan Vadelmatassun soturikoulutusta. Vaaleanruskea kollioppilas oli minusta edistynyt hyvin urallaan, ja uskoin, että ei menisi enää pitkään, kunnes hänetkin nimitettäisiin soturiksi.
Itse en ollut uhrannut juuri ajatustakaan Nokkostassun soturinimityksistä stressaamiselle, sillä naaras oli vielä vasta alussa koulutuksessaan. Kunhan hän hallitsisi perusteet hyvin ja osaisi suurin piirtein soturilain, voisin luvan kanssa alkaa panikoida niistä.
Ajatukseni harhailivat koko ajan. Ne eksyivät koko ajan parantajan pesään, jossa tiesin Halavaviiksen nukkuvan rauhassa Liljatuulen valvovan silmän alla. Soturitar oli loukannut jalkansa minun johtamassani rajapartiossa, mistä tunsin edelleen olevan joiltain osin vastuussa. Siksi olin käynyt hänen luonaan nyt lähes päivittäin ja huolehtinut, että hän sai kaiken tarvitsemansa. Meistä oli tullut jopa jonkin sortin ystävät.
”Tunnut viihtyvän nykyään paljon parantajan pesällä”, Korppisiipi naukaisi tehdessämme eräällä aukiolla U-käännöksen takaisin leirin suuntaan. Kohautin lapojani muina kissoina.
”Ehkä niin. Haluan vain huolehtia, että Halavaviiksi pärjäilee.”
”Se on Liljatuulen työtä”, ystäväni sanoi ehkä hieman kärkevän kuuloiseen sävyyn, mutta jätin sen huomiotta. ”Eiköhän hän osaa hoitaa hommansa. Sitä paitsi, tuskin Halavaviiksi on ensimmäinen saati sitten viimeinen kissa, joka koskaan murtaa jalkansa.”
Loin naaraaseen tympääntyneen silmäyksen. ”Kyllä minä sen tiedän. On kuitenkin minun syytäni, että hän on siellä, joten tavallaan hänen toipumisensa on myös minun vastuullani.”
”Millä tapaa se muka on sinun syytäsi, Hiilihammas?” Korppisiipi sihahti, ja hänen vaaleanvihreät silmänsä leimusivat. ”Sehän oli pelkkä onnettomuus! Kuka tahansa olisi voinut laskeutua huonosti kivelle ja tippua jokeen – ihan ilman, että sinä liityt siihen millään tavalla.”
Olimme molemmat hetken puhumatta mitään. Sisimmässäni tiesin, että Korppisiipi oli oikeassa, mutta jostain syystä nautin itsesäälissä rypemisestä liikaa myöntääkseni sitä.
Leirin piikkihernemuuri häämötti edessäpäin, se sulautui melkein täydellisesti ympäristöönsä. Vilkaisin Korppisiipeä, mutta hän ei suonut minulle edes nopeaa silmäystä. Kinastelimme usein, joten olin tottunut siihen, että hänen täytyi sulatella asioita vähän pidemmän aikaa, ennen kuin voisimme keskustella taas normaalisti.
Heti aukiolle tupsahtaessamme Korppisiipi erkani omille teilleen. Aioin kyllä vielä puhua hänelle myöhemmin illalla, kunhan hän olisi ensin vähän rauhoittunut.
Tassuttelin vähin äänin tuoresaaliskasalle, jonka koko ei juuri päätä huimannut. Tiesin siihen tulevan muutosta viimeistään silloin, kun päivän ensimmäinen metsästyspartio lähetettäisiin matkaan. Valitsin kasassa olevista eläimistä kaikista syötävimmän näköisen, ja lähdin viemään sitä parantajan pesälle.
Halavaviiksi oli jo hereillä. Hän suki kilpikonnalaikkuista turkkiaan hyvin keskittyneenä, ja havahtui kuullessaan minun tulevan. Naaras pälyili minua yhä hieman epäluuloisena, mutta tuntui jo selvästi paljon rentoutuneemmalta seurassani kuin vaikka pari päivää sitten.
”Osaan minä ihan itsekin itseni ruokkia”, Halavaviiksi näpäytti pistävästi, kun annoin hiiren tipahtaa hänen jalkojensa juureen. Hän silmäili sitä arvioivasti, mutta veti sen sitten lähemmäksi ja upotti hieman tunnustelevasti hampaansa sen lihaan.
Istahdin alas vastapäätä hänen tilapäistä vuodettaan, ja annoin katseeni kiertää avarassa tilassa, jossa oli silti melko hämärää, vaikka aurinko kurotteli parasta aikaa kirkkaita kynsiään leiriin.
”Oletpa sinä tänään aikaisin liikkeellä.” Liljatuuli hiippaili ulos varastostaan. Hänen tummanharmaa turkkinsa oli vielä unien jäljiltä sekainen, mutta hänen meripihkaisissa silmissään oli valpas ja terävä katse.
”Minulla ei ollut muutakaan tekemistä, joten ajattelin helpottaa urakkaasi ja ruokkia potilaasi puolestasi”, vastasin lapojani kohauttaen. Parantajakissa naurahti.
”Vai että oikein urakkaa. Täällähän onkin potilaita ihan ruuhkaksi asti!”
Se oli sarkasmia. Pesässä ei ollut ketään muita meidän kolmen lisäksi. Se oli kuitenkin kai ihan hyvä juttu, sillä kaikki voivat hyvin, eikä äkillisiä sairastapauksia tai loukkaantumisia ilmennyt kovin usein. Tietenkin se saattoi tuntua pitemmän päälle pitkästyttävältä parantajasta, jonka päätehtävä oli hoitaa sairaita ja loukkaantuneita, ja jos heitä ei ollut, hän oli käytännössä toimeton.
”No, minä tästä nyt sitten menen, täytyy käydä herättämässä Nokkostassu”, sanoin Halavaviiksen lopetellessa vielä aamupalaansa. Sen jälkeen hyvästelin molemmat nopeasti, ja livahdin lähes yhtä ketterästi kuin kärppä ulos pesän suuaukosta.
//713 sanaa
