Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Miksi sinä olet vielä hereillä tähän aikaan?” Iltakaiku katsoi minua suoraan silmiin, tuntui kuin hän olisi voinut nähdä lävitseni. Nähdä, miten epätoivoisesti yritin kamppailla omia tunteitani vastaan, mutta hävisin joka kerta, yhä uudelleen ja uudelleen. Sekasorron vallassa oleva sydämeni turrutti myös mieleni, enkä voinut ajatella enää mitään muuta kuin omaa, surkeaa kohtaloani.
Kuitenkin ensimmäistä kertaa koko päivänä tajusin kiinnittää huomiota muihinkin ympärilläni. Panin muun muassa merkille sen, miten väsyneeksi ja vanhan näköiseksi Iltakaiku oli yhtäkkiä muuttunut edessäni. Tai ehkä hän oli ollut sitä jo pidemmän aikaa, mutta surkutellessa omaa hankalaa asemaani, en ollut tullut ajattelleekseni sitä. Miten olisinkaan, sillä emmehän me edes tunteneet toisiamme kunnolla. Minun olisikin tehnyt mieli kysyä vastavuoroisesti häneltä, miksei hän ollut nukkumassa. Kolli näytti siltä, ettei ollut saanut nukuttua silmäystäkään useampaan yöhön. Ja ehkä se olikin niin, mutta hän ei vain suostunut myöntämään sitä kenellekään.
Päätin olla Iltakaiulle rehellinen, tai siis ainakin melkein. Jos kertoisin hänelle, mikä minun mieltäni painoi, ehkä soturi voisi uskaltaa avautua minulle omista ongelmistaan. ”No siis, minulla on yksi kaveri, jolla on ongelma”, aloitin epäröiden. Tiesin, että Iltakaiku näkisi taas lävitseni ja hänelle aukenisi pian, että tarkoitin itseäni puhuessani tästä ’kaverista’. Mutta toisaalta, soturi vaikutti niin uuvahtaneelta, että hän voisi yhtä hyvin niellä kaiken sanomani sellaisenaan, kyselemättä tarkempia yksityiskohtia. ”Tämä kaverini on tykästynyt kahteen kissaan samanaikaisesti. Hän on tutustunut toiseen melko vasta, ja toisen kanssa hän on tuntenut lähes tulkoon koko elämänsä. Vasta nyt tämä kaverini on kuitenkin havahtunut siihen, ettei ehkä näekään tätä lapsuudenystäväänsä enää pelkkänä kaverina, ja nyt hän on solmussa sen asian kanssa, enkä tiedä, miten häntä auttaisin.”
Piirsin kynnelläni maahan pientä ympyrää, vilkuillen varovasti kulmieni alta Iltakaikuun, joka katsoi minua vähän hämmentyneen oloisena. Ehkä häntä mietitytti se, miksi olin päättänyt avautua asiasta juuri hänelle, tai sitten hän oli jo tajunnut pienen valkoisen valheen sepityksessäni ja yritti punnita, mitä voisi vastata siihen.
Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, päätin kysyä häneltä aiemmin mieltäni askarruttanutta kysymystä. ”Vaikutat jotenkin uupuneelta. Tämä ei taida olla ensimmäinen yöllinen kävelyretkesi lyhyen ajan sisällä?” Iltakaiku räpytteli meripihkasilmiään, niissä näkyi häivähdys jotain tunnetta, jota oli mahdotonta pukea sanoiksi.
//Ilta?
//342 sanaa
