Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Turkkiani vasten tuntuva lämpö ja kevyt kylkien kohoilu kertoivat minulle Korppisiiven olevan yhä vieressäni. Naaras oli tullut viime yönä samalle sammalvuoteelle kanssani, kuten meillä oli ollut tapana nukkua ennen Tyrskytassun karkotusta ja perheenlisäystä nyt ylipäätänsäkin. Oli ihanaa, että välimme olivat nyt taas kunnossa, eikä iltaisin tuntunut enää siltä, että toinen puoliskoni puuttui. Olin taas kokonainen. Tai ainakin melkein.
Korppisiipi kohotti unisena päätään, räpytteli yhä unesta sumeita silmiään ja avasi sitten leukansa leveään haukotukseen. Katselin häntä huvittuneena, ja naaraan haukottelu tarttui minuunkin. Korppisiipi naurahti ja nuolaisi korvanlehteäni hellästi. Kehräys kumpusi syvältä rinnastani; olin onnellinen.
Siistiydyttyämme nousimme ylös ja suuntasimme tunneliin, josta pääsi soturien nukkumapaikkoja suojaavaan pensaaseen. Työnnyin kumppanini perässä aukiolle, ja melkein sokeuduin silmiini hyökkäävästä valkeudeusta. Korppisiipi katsoi lumivaipan ylleen saanutta leiriä vähintään yhtä hämmästyneenä.
”Ensilumi!” hän henkäisi ihastuneena ja asetti käpälänsä varovasti, kuin peläten tuhoavansa sen, sileälle hangelle. Niskakarvat pörhistyen hän otti toisenkin askeleen, sitten kolmannen, ja lopulta hän oli edennyt miltei Litteäkivelle asti.
Kurkussani hyrisi kehräys, kun astelin rennommin naaraan perään. Kylmyys turrutti nopeasti polkuanturani, ja se hyyti minut luita ja ytimiä myöten. Lehtikato oli saapunut. Se aiheutti minussa ristiriitaisia tuntemuksia: lumi ja valkeus toivat metsään oman, kauniin hehkunsa, mutta klaani joutuisi sinnittelemään entistä vähemmällä ruoalla. Myös parantajilla oli pulaa yrteistä, joten loukkaantumisille ja sairastumisille ei juuri nyt ollut varaa.
”Jaetaanko hiiri?” Korppisiiven ehdotus sai minut lopettamaan hetkeksi murehtimisen. Mustavalkea naaras hypähteli aukion poikki tuoresaaliskasalle, jossa oli hiiren lisäksi puoliksi kaluttu lintu ja orava. Tänään olisi pakko käydä metsällä; emme voineet Korppisiiven kanssa vain tyhjentää niitä vähäisiä rippeitä tuoresaaliskasasta ja jättää muita tyhjin vatsoin.
Huomioni kiinnittyi hädin tuskin huomattavaan liikkeeseen silmänurkassani. Mesitähti työntyi ulos pesästään Litteäkiven alta. Päällikön valkoinen turkki maastoutui hyvin lumiseen maisemaan, kun hän ojensi etukäpälänsä pitkälle eteen ja antoi selkänsä venyä.
Puraisin palan hiirestä ja mutustelin sitä hitaasti suussani, samalla seuraten päällikön tekemisiä. Hän katseli hetken pentutarhan suuntaan jokseenkin hajamielisen oloisena, kävi sitten istumaan ja rupesi pesemään korviaan.
”Mitä sinä katselet?” Korppisiipi kysyi suu täynnä hiirtä. Hänen vaaleanvihreissä silmissään oli utelias pilke, kun hän seurasi niillä katsettani. ”Onko sinulla jotakin asiaa hänelle?” Naaras nielaisi viimein pureskelemansa suullisen alas kurkustaan ja osoitti korvillaan sitten Mesitähteä.
Pudistelin hennosti päätäni. ”Ei. Mietin vain, mahtaakohan hän tänään nimittää Koivupennun. Hän on jo tarpeeksi vanha oppilaaksi”, mutisin ja kumarruin haukkaamaan uudestaan hiirestä, mutta tajusin, ettei siitä ollut enää juuri mitään jäljellä.
Ehdin ottaa vain yhden haukun, ajattelin hieman järkyttyneenä. Jos yhdestä hiirestä ei riittäisi enää kuin vain yksi suupala kahdelle kissalle, olimme pulassa. Eloklaanissa oli nyt myös uusia pentujakin – miten heidät ruokittaisiin sitten, kun he eivät enää tarvitsisi maitoa?
”Eloklaanin kissat”, Mesitähden ääni kajahti yllättäen leirin keskeltä. Käänsimme yhtäaikaa päämme päällikön suuntaan Korppisiiven kanssa. Kolli oli noussut Litteäkiven päälle pitämään klaanikokousta.
Vaihdoimme kumppanini kanssa synkeitä katseita. Ilmeisesti myös hän oli huomannut ruoan vähäisyyden. Siirryimme vähin äänin lähemmäksi kuuntelemaan, mitä sanottavaa Mesitähdellä klaanille oli.
Tällä kertaa uutiset olivat kuitenkin hyviä. Kuten olin arvellutkin, Mesitähti nimitti Koivupennun oppilaaksi. Nuoren kissan uudeksi mestariksi oli valittu Omenahuuma. Kanelinruskea naaras oli Mesitähden entinen oppilas, ja hän näytti häkeltyvän tullessaan valituksi. Soturi otti kuitenkin uuden oppilaansa hymyssä suin vastaan.
”Tule, lähdetään metsälle”, Korppisiipi maukui hiljaa kokoontumisen jälkeen. Nyökkäsin ääneti ja seurasin naarasta piikkihernetunneliin.
Saaliin määrä ei ollut päätä huimaava. Korppisiipi oli onnistunut nappaamaan yhden päästäisen ja minä kaksi myyrää, mutta nekin olivat hirvittävän laihoja, eikä niistä riittäisi syötäväksi monelle.
”Viedään nämä Kirsikkakuonolle ja Aurinkokajolle”, kumppanini ehdotti hiirtä hännästä roikottaen.
Aurinkakajo oli pesemässä Loistopentua, kun tupsahdimme sisään pentutarhan suuaukosta. Sinikilpikonnakuvioinen naaras kääntyi katsomaan meitä, ja hänen kasvoilleen levisi ilahtunut hymy, kun hän näki, mitä olimme tuoneet hänelle.
”Minulla olikin jo aivan kamala nälkä!” hän huokaisi ja otti hyvillään vastaan myyrät, jotka olin saalistanut. Veisimme Korppisiiven hiiren Kirsikkakuonolle klaaninvanhimpien pesään, sillä Aurinkokajo joutui nyt ruokkimaan itsensä lisäksi myös kahta muuta suuta.
Vietimme pentutarhalla jonkin aikaa. Korppisiipi jutteli Pohjapennun kanssa ja yritti tehdä tuttavuutta Loistopentuun, joka kuitenkin pysytteli visusti emossaan kiinni. Varmasti kunhan kolli saisi kerättyä ensin rohkeutta, hän reipastuisi ja rupeaisi omatoimisesti aloittamaan keskustelua muiden kanssa.
Pentujen kanssa temmeltämisen jälkeen veimme viimein hiiren Kirsikkakuonolle, joka otti sen kiitollisena vastaan. Oli jo myöhä, kun astuin Korppisiiven perässä aukiolle. Maata peitti routa, ja taivas oli musta ja tähdetön. Pian sataisi varmaan taas lisää lunta.
Kun heräsin aamulla, Korppisiipi oli tiessään. Nostin päätäni ja katselin hetken ympärilleni: häntä ei näkynyt missään. Päädyin siihen tulokseen, että hänen oli täytynyt lähteä aamupartion matkaan. Sääliksi kävi toista – minua ei aikanaan huvittanut liikkua yhtään mihinkään tässä kylmyydessä.
Menin suorinta tietä aukiolle. Aurinkokajo oli pentujen kanssa ulkona. Loistopentu tutki lunta varovaisen uteliaana, mutta Pohjapentu vain istua nökötti paikoillaan etäinen katse silmissään. Hänkään ei tainnut olla aamukissoja.
Kun en keksinyt parempaakaan tekemistä, päätin lähteä kokeilemaan onneani metsällä. Tuoresaaliskasa ammotti taas tyhjyyttään, ja kaikki vapaana olevat tassut tarvittiin apuun sen täydentämisessä. En antaisi yhdenkään klaanitoverini kuolla nälkään vain sen takia, etten ollut viitsinyt lähteä etsimään riistaa.
Suuntasin ulos leiristä ja jatkoin syvemmälle metsään. Hangessa näkyi useamman kissan jäljet. Ilmassa leijailevien tuoksujen joukosta erotin helposti Korppisiiven. He olivat varmaankin menneet uusimaan hajumerkit Kuolonklaanin vastaiselle rajalle.
Ohitseni lensi matalalla lintu. Säpsähdin vähän, ja toivoin, ettei kukaan ollut ollut näkemässä sitä. Ryhdistäydyin ja lähdin hölkkäämään sen perässä. Mustavalkoinen lintu kaarsi sulavasti piiloon puiden taakse. Seurasin sitä. Lintu oli aika iso, joten jos saisin sen kiinni, sillä voitaisiin ruokkia ainakin kolme tai neljä kissaa.
Hiivin eteenpäin vatsakarvat lunta viistäen. Kiersin niiden puiden taakse, jonne olin nähnyt harakan lentävän. Se hyppeli aukiolla pitkä pyrstö heiluen ja tonki maata nokallaan. Välillä se nosti päätään tarkistaakseen ympäristönsä.
Rukoilin Tähtiklaania, ettei se antaisi linnun huomata minua, ja menin lähemmäksi. Liu’utin hitaasti kynteni ulos ja valmistauduin loikkaamaan. Tunsin lihaksieni kiristyvän miellyttävästi turkkini alla. Kohta minä iskisin!
Jostain läheltä kuului ääni. Harakka pyrähti ilmaan, mutta minä olin nopeampi. Loikkasin korkeammalle ja pidemmälle kuin koskaan ennen ja upotin kynteni sen toiseen siipeen. Se putosi maahan korvia vihlovasti rääkyen ja räpiköiden. Minulla oli täysi työ pidellä sitä aloillaan samalla kun kurkotin puremaan sitä kaulasta. Lintu päästi vielä tukahtuneen kurahduksen, ennen kuin valahti veltoksi tassuissani. Helpotus kulki lävitseni horjuttavana väristyksenä. Kun metsästyspartiot toisivat leiriin lisää saalista, kenenkään ei tarvitsisi mennä tänä iltana tyhjin vatsoin nukkumaan.
Tukahdutin houkutuksen syödä, ja ryhdyin raahaamaan saalista leirin suuntaan. Kyllä Korppisiiven leuka loksahtaisi, kun hän näkisi, mitä olin saanut!
Korppisiiven partio palasi leiriin jonkin aikaa sen jälkeen kun olin itse tullut takaisin onnistuneelta metsästysretkeltäni. Olin aikeissa mennä hehkuttamaan naaraalle nappaamastani saaliista, mutta kun huomasin, miten väsyneeltä ja sairaalta kumppanini näytti, en voinut olla enää mitään muuta kuin huolissani hänen hyvinvoinnistaan.
Menimme yhdessä parantajan pesälle, jossa Leimutassu opasti hänet lepäämään. Panin merkille, että myös Pohjapentu oli tuotu parantajan pesälle. Oliko hänkin sairas?
Vastentahtoisesti poistuin paikalta ja menin aukiolle, jossa useamman soturin porukka oli kerääntynyt koolle. Liityin heidän seuraansa kuuntelemaan päivän tapahtumista. Ei mitään erityistä. Joku oli nähnyt kuolonklaanilaisen saalistamassa melko lähellä rajalinjaa, mutta kissa ei ollut ylittänyt sitä, joten sillä ei pitänyt vaivata liikaa päätään. Kuolonklaanin kissoillakin oli varmasti nyt käpälät täynnä ruokavarastojen täydentämisen kanssa. Se toisaalta lisäsi todennäköisyyttä sille, että he saattaisivat ruveta ryöstelemään meidän puoleltamme rajaa.
Minulle tuli yhtäkkiä väsynyt olo. Kerroin Utusiivelle meneväni jo edeltä nukkumaan, ja naaras kehotti minua lepäämään hyvin. Laskeuduin tunnelia pitkin soturien nukkumapaikoille ja kävelin ajattelematta omalle vuoteelleni. Olin niin puhki, että kun suljin silmäni, avasin ne seuraavan kerran vasta aurinkohuipun aikaan seuraavana päivänä.
Nousin hieman kankeasti jaloilleni ja lähdin parantajan pesälle tarkistamaan kumppanini vointia. Niiskuttelin nenääni estääkseni räkää valumasta. Korppisiipi oli varmaankin tartuttanut minuun flunssan. No, Liljatuulen rohdoilla se paranisi nopsaan.
Työnnyin sisälle parantajan pesään, jossa oli varsin hiljaista. Yhtäkkiä hämärästä kuului rahiseva yskänpuuska. Tassuttelin lähemmäksi, ja näin Korppisiiven käpertyneenä sammalille sikiunessa. Pohjapentu oli kuitenkin hereillä. Ja hän yski. Paha aavistus kutitteli selkäpiissäni.
”Hei, pikkuinen. Miten voit?” sanoin astellessani varovasti lähemmäksi. Pentu nosti kuumeisena kiiltävät silmänsä minuun ja yski taas. Yritin olla kavahtamatta taaksepäin, sillä en halunnut pelästyttää pentua.
//Pohja?
//1269 sanaa + KP-boosti
