Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Itikat pitivät omaa konserttiaan öisessä metsässä. Huidoin niitä kauemmaksi hännälläni liikkuessani aluskasvillisuuden seassa määrätietoisesti eteenpäin. Ei ollut varmaankaan turvallista olla tähän aikaan yöstä ulkona yksin, mutta minun oli saatava ajatella rauhassa. Leirissäkin oli varmasti rauhallista, kun kaikki muut nukkuivat, en kuitenkaan kaivannut juuri nyt muita ympärilleni.
Saavuin ääneti joen rantaan. Taivas hehkui punaisen eri sävyissä, viherlehden aikaan aurinko ei koskaan laskenut kokonaan. Veden liplatusta oli rauhoittavaa kuunnella. Aivan kuin virtaus olisi vienyt kaikki maalliset murheet mukanaan, jonnekin kauas pois.
Istahdin pientareelle ja katselin ohitse virtaavaa vettä. Sen läpi ei voinut nähdä pohjaan, mutta sen pinta kimmelsi kauniisti kainossa auringon kajossa. Helpotuksen tunne ei kestänyt pitkään. Mieli täyttyi kuvista, toivottomista ajatuksista, jotka olivat hautuneet takaraivossa koko päivän.
Kun olin syönyt lounasta Korppisiiven kanssa, minulle oli yhtäkkiä tullut outo olo hänen seurassaan – siis hyvällä tavalla outo olo. Vatsassa oli lepatellut perhosia ja minut oli täyttänyt suunnaton onnen tunne. Sitten Halavaviiksi oli ilmestynyt jostakin keskelle meidän ruokahetkeämme, ja olin alkanut kyseenalaistaa omia tunteitani. Oliko mahdollista kokea vetovoimaa kahta kissaa kohtaan samanaikaisesti?
Halavaviiksen kanssa meistä oli tullut erittäin läheiset, kun naaras oli loukannut rajapartiossa jalkansa ja joutunut parantajan pesälle. Olin potenut siitä huonoa omatuntoa, koska olin ollut silloin itse kyseisen partion johdossa, ja siksi olin halunnut hyvitellä tapahtunutta tälle. Ajan mittaan huomasin ihastuneeni häneen. Naaraan kylmä ulkokuori oli hiljalleen alkanut lämmetä minulle.
Vasta vähän aikaa sitten sain huomata omistavani tunteita myös Korppisiipeä, parasta ystävääni kohtaan. Minä ja naaras olimme tunteneet toisemme oppilasajoista saakka, olimme aina olleet erottamattomat. Aikaisemmin olin nähnyt hänet enemmänkin vain kuin sisarena, mutta nyt, kun emme olleet enää mitään pikkupentuja, asiaan oli tullut muutos. Olin viimein tajunnut sen tosiasian, ettemme olleet enää pentuja. Korppisiipikin oli jo täysikasvuinen, itsenäinen naaras.
Tukahdutin huokauksen, kun kuulin takaani äänen. Nousin seisomaan ja käännyin kohtaamaan kasvotusten punaiseen hehkuun pukeutuneen metsän, odottaen törmääväni joko jänikseen tai uteliaaseen oravaan. Molemmat arvaukseni menivät väärin, sillä pensaiden suojista näkyviin astelikin Iltakaiku, suuri laikukas kissa, jonka meripihkasilmät näyttivät palavan tulen lailla ilta-auringossa.
”Ai hei, Iltakaiku”, sanoin vähän nolostuneena ja istahdin alas. ”Luulin olevani täällä yksin.”
Jäin katsomaan isompaa soturia mietteliäänä. En tosiaankaan ollut odottanut kenenkään muun lähtevän ulos näin myöhään.
”Mitä sinä muuten teet täällä?”
//Ilta? Vähän tönkkö tuli mut toivottavasti ei haittaa xd
//354 sanaa
