Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pohjapennun innokkuus oli tarttuvaa sorttia. Vedin käpälät alleni ja pohdin, mistä aloittaisin. Meillä olisi kyllä aikaa. Voisin siis ihan hyvin aloittaa aivan alusta asti.
”Tiesitkö muuten, etten syntynyt klaaniin?” johdattelin kysymykselläni pentua oikeaan tunnelmaan. Pohjapentu istahti takamukselleen ja katsoi minua yllättyneenä. Hän pudisteli päätään.
”No en!”
”Minä synnyin erakoksi. Ilmeisesti vanhempani eivät pystyneet huolehtimaan minusta ja kaikista sisaruksistani, joten he antoivat minut Eloklaaniin, joka oli silloin vasta perustettu”, kerroin yrittäen pinnistellä muistiani. Itse en muistanut tuosta juuri mitään, mutta olin saanut kuulla minusta huolta pitäneiltä kissoilta koko tarinan. ”Vartuin Eloklaanissa opetellen klaanikissan tavoille. Se kävi melko helposti, sillä olin vielä nuori ja opin nopeasti. Kun olin tarpeeksi vanha, minusta tuli oppilas. Mestarini oli Utusielu – hän oli paras! Utusielu opetti minulle monia hyödyllisiä asioita, jotka sitten myöhemmin siirsin omalle oppilaalleni. Hänestä tosin tuli jo vähän aikaa sitten soturi: Nokkospilvi!” Kasvoilleni suli lämmin hymy, kun ajattelin ruskeavalkoista naarasta. Hän oli ensimmäinen kouluttamani oppilas, muttei toivottavasti viimeinen. Halusin auttaa klaaniani kouluttamalla niin monta nuorta kissaa kuin se vain oli mahdollista.
Katseeni käväisi Korppisiiven mustavalkoisessa hahmossa, joka erottui karvaisena myttynä sammalia vasten. Naaraan kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin: kuume oli varmaankin laskemassa, sillä hän ei enää kouristellut niin paljon.
”Haluatko kuulla, miten tapasin kumppanini, Korppisiiven?” kysyin Pohjapennulta, jonka korvat ponnahtivat terävänä pystyyn.
”Joo!”
”No, me molemmat olimme vasta oppilaita. Korppisiipi – silloin Korppitassu – oli vasta tullut klaaniin, ja hänkin opetteli elämään sen tapojen mukaan. Hänen mestarinsa oli Hallavarjo. Muistan elävästi ensitapaamisemme! Utusielu ja Hallavarjo olivat päättäneet järjestää meille yhteisharjoitukset, ja ensimmäisenä tehtävänämme oli napata kani! Helppoa se ei ollut, mutta yhteistyöllä onnistuimme saamaan sen kiinni.” Käpäliäni syyhytti päästä taas nummelle juoksemaan jänisten perässä. Tarina sai veren kiertämään suonissani nopeammin, aivan kuin se olisi eläytynyt sen mukana. ”Siitä eteenpäin harjoittelimme usein yhdessä. Meistä tuli ystävät – parhaat ystävät. Myöhemmin me päädyimmekin sitten yhteen.” Naurahdin lyhyesti tarinan päätteeksi ja vilkaisin taas Korppisiiven suuntaan. Ei merkkiäkään heräämisestä. Sydämessäni tuntui riipaisu. Kunpa hän alkaisi kohta voida paremmin ja pääsisimme pois täältä.
//Pohja?
//321 sanaa
