Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Hanki hohkasi aavemaista valoa aamun viimeisillä tunneilla. Kylmä tuuli vihmoi lumipölyä kasvoille armottomasti, mutta en valittanut. Missä vain oli parempi kuin leirissä Nokilinnun ja Hiilloskatseen heräillessä huolettomina uuteen päivään passauttaakseen jälleen itseään. Heti ensimmäisenä he etsivät aina minut käpäliinsä ja velvoittivat huolehtimaan itsestään: piti hakea aamiaista, tutkia turkki kirppujen varalta ja hakea parantajalta vähän lisää tuoretta sammalta, jotta vanhoja ja raihnaisia takalistoja ei alkanut kolottaa. Miksi juuri minut oli jätetty pentuna Eloklaaniin? Kaikki nämä vuodenajat ja soturinkoulutus vain siksi, että voisin toimia pennunvahtina omille vanhemmilleni? Ei käynyt mielessänikään silloin, kun seisoin Litteäkiven päällä Mesitähden vieressä ja hän nimitti minua oppilaaksi.
“Onko kaikki kunnossa?” Utusielu oli tullut kävelemään rinnalleni. Huomaamattani olin jäänyt jälkeen muusta partiosta, joka kulki jo kauempana tasaisella lumidyynillä. Vanhan naaraan vihreät silmät kiilsivät huolestuneesti. “Näytät uupuneelta. Olikohan varmasti hyvä idea lähteä partioon, kun sinulla on edessä vielä illan kokoontuminenkin.”
“Olen minä kunnossa”, vastasin, vaikkakaan en puhunut aivan totta. Utusielu ei ollut väärässä siinä, että olin uupuneen näköinen, sillä minä myös tunsin itseni uupuneeksi. Kuin luurangoksi, jonka ympäriltä oli kaluttu lihat ja nahka, ja jonka kaatamiseen ei olisi tarvittu henkäystä vahvempaa. “Vanhempieni perään katsominen osaa vain olla melko väsyttävää hommaa. Yritän saada heihin vähän välimatkaa.”
Utusielun silmissä oli ymmärtäväinen ilme. Hänkin varmasti tiesi, miten rasittavia vanhempani osasivat olla, koska joutui välillä itsekin piipahtamaan klaaninvanhimpien pesässä katsomassa omaa emoaan, Kirsikkakuonoa. “Minä uskon, että se on vain heidän tapansa osoittaa kiintymystään. Eivät he mitään pahaa tarkoita.”
“Eivät varmaankaan, mutta silti se on ärsyttävää. Nokilintu ei kerkeä vetää henkeä pölöttämisensä välissä ja Hiilloskatse vain mulkoilee minua kuin olisin jotenkin loukannut häntä, vaikka itsehän hän päätti tuppautua tänne kumppaninsa kanssa.” Minun ei ollut ollut tarkoitus valittaa, mutta itse asiassa purkautuminen kevensi kummasti oloani. Sitä paitsi Utusielua ei näyttänyt haittaavan, joten jatkoin: “He eivät varmaan ole koskaan edes kuulleet käsitteestä ‘henkilökohtainen tila’. Aina puskemassa iholle ja keskeyttämässä. Minä ja Korppisiipi emme voi enää olla edes leirissä ilman että he änkeävät meidän väliimme rupattelemaan omiaan.”
Edellä kulkeva partio näkyi enää vain tummana pisteenä valkeutta vasten. Utusielu käveli rauhallisin askelin vieressäni pitämättä kiirettä. Arvostin sitä todella. Tuntui hyvältä saada valittaa asiasta jollekulle.
“Ehkä sinun pitäisi puhua heille”, Utusielu maukui lopulta. Hän piti katseensa taivaanrannassa ja luimisti korviaan uuden lumisen tuulenpuuskan pyyhkiessä ylitsemme. “He eivät ehkä ole kaikista mukavimmasta päästä, mutta he ovat kuitenkin vanhempasi. Heidän täytyy osata kunnioittaa sitä, että sinulla on oma elämäsi, eivätkä he voi kaiken aikaa vaatia aikaasi.”
Mietin hänen sanojaan. Niissä oli paljonkin järkeä. Ainahan niissä oli. Utusielu oli viisas kissa, ja häntä parempaa mestaria en olisi oppilasaikanani voinut kuvitella saavanikaan. “Niin, ehkä minun kannattaisi yrittää”, sanoin ja vilkaisin häneen kiitollisena. “Kiitos, Utusielu. Olet hyvä ystävä.”
Utusielu hymyili lämpimästi. “Tule, otetaan muut kiinni.”
“Joko mennään?” Pohjatassu loikki minua vastaan aukiolla. Kolli hädin tuskin erottui valkoista taustaa vasten, ja näytti lähinnä siltä, että minua lähestyi pomppiva, meripihkanvärinen silmäpari.
Katsahdin häneen hieman hölmistyneenä. “Ai minne?”
“No harjoituksiin tietenkin!” Pohjatassun pää kallistui hivenen. “Nythän on jo aamupäivä.”
“Ai niin joo. Siitä minun pitikin sanoa sinulle: Tänään on kokoontuminen – kuten varmaan muistatkin – joten emme tee mitään erityistä ennen sitä.” Pettynyt ilme oppilaan kasvoilla ei ollut mitään mieluisinta katseltavaa, mutta en halunnut hänen väsyttävän itseään aivan uuvuksiin ennen yöllistä kokoontumista. Matka sinne oli raskas noin nuorelle kissalle, etenkin näin lehtikadon aikaan. Oli vain parempi, että hän lähtisi matkaan täysin levänneenä. “Mutta jos kuvittelet pääseväsi näin helpolla, niin turha luulo. Voisit käydä viemässä ruokaa klaaninvanhimpien pesälle ja kysyä, tarvitsevatko he jotain.”
Pohjatassun ilmeestä oli hankala tulkita, oliko tehtävä hänelle mieleen vai ei, mutta hän otti sen kuitenkin vastaan kuten kuuliainen oppilas konsanaan. “Selvä juttu.”
Seurasin hivenen syyllisyydentuntoisena, miten valkoinen kolli vilahti sisään karhunvatukkapensaaseen. Hetkinen – miksi minä muka potisin siitä huonoa omatuntoa? Klaaninvanhimmista huolehtiminen oli ensinnäkin oppilaiden tehtävä, ja vanhempieni olisi vain totuttava ajatukseen siitä, että he eivät voisi saada kaiken aikaa erityiskohtelua omalta pojaltaan. Minä olin Eloklaanin soturi, en mikään heidän palvelijansa.
“Huomenta.” Korppisiipi oli ilmestynyt jostakin viereeni. Hän kietoi häntänsä omani ympärille ja kiehnäsi päällään kaulaani vasten rakastavasti. Hento kehräys nousi kurkustani.
“Huomenta.”
“Sinä oletkin aikaisin jalkeilla. Et ollut pesässä herätessäni”, Korppisiipi sanoi, ikään kuin olisi ollut jonkin sortin ihme, että heräsin meistä kahdesta ensin. Naurahdin pienesti.
“Olin partiossa. Kävimme jättämässä uudet hajumerkit Kuolonklaanin rajalle ja sen sellaista.”
Korppisiipi hymähti. “Minäkin olen lähdössä partioon. Menemme metsästämään metsään. Ehkä sieltä löytyy paremmin riistaa.”
“Uskallan epäillä. Tähän vuodenaikaa eläimiä on hyvin vähän missään.”
“Ehkä niin, mutta ainakin meidän on yritettävä.” Korppisiiven katse harhaili piikkihernetunnelin suuntaan, jonka läheisyyteen pari kissaa oli siirtynyt norkoilemaan. Arvatenkin he kuuluivat samaan porukkaan, jonka kanssa kumppanini oli lähdössä ulos. “Minun on nyt mentävä.”
“Saalistusonnea!” huikkasin vielä hänen peräänsä, kun naaras oli jo kiepahtanut ympäri ja suuntasi odottavan metsästyspartion luo.
Liu’utin etutassujani pitkälle eteen ja annoin selkänikamieni venyä. Leukani aukenivat raukeaan haukotukseen. Ehtisin hyvin ottaa nopeat tupluurit ennen iltaa. Siten en ehkä nukahtaisi pystyyn kun päälliköt aloittaisivat kokoontumiseen kertomalla kuulumisiaan.
“Pysyttele lähelläni.” Kuolonklaanin ja Eloklaanin kissat olivat levittäytyneet pitkin poikin kivikkoista kumpua, joka oli saanut ylleen kimaltelevan lumipeitteen. Pohjatassu istui vieressäni jännittyneenä. Oppilaan korvat seurasivat valppaasti kaikkea ympärillä tapahtuvaa.
Ennen kokoontumiseen lähtöä olin vielä varmistanut oppilaaltani, että hän oli varmasti perillä siitä, mitä sai ja ei saanut tehdä, kun oltiin samassa paikassa kuolonklaanilaisten kanssa. Pienikin etikettivirhe saattaisi johtaa isompiin ongelmiin, joita saatettaisiin joutua ratkomaan fyysisellä välikohtauksella, mikä ei tietenkään ollut toivottavaa. Onnekseni Pohjatassu oli fiksu nuori kissa, jolla oli tilannetajua. Hän ei alkaisi tieten tahtoen rähinöimään kuumapäisten Kuolonklaanin oppilaiden kanssa.
Kokoontuminen ei alkaisi vielä hetkeen, joten saisimme istua jonkin aikaa rauhassa paikoillamme ja tutkia, millainen ilmapiiri kissojen keskuudessa vallitsi. Itse asiassa se oli varsin rauhaisa. Vaikka edelleen suurin osa klaanien kissoista pysytteli turvallisen etäisyyden päässä rajanaapuriklaaninsa jäsenistä, jotkut rohkeat koettivat hioa jopa tuttavuutta toistensa kanssa. Ilmeisesti mukaan lukien myös minun vanhempani. Voi hyvä Tähtiklaani.
“Tule.” Viitoin Pohjatassun mukaani noutamaan vanhempiani jonkun kuolonklaanilaisnaaraan kimpusta. Kissa istui jäykkänä Nokilinnun ja Hiilloskatseen piirittäessä häntä.
“Oletpa sinä nätti kissa! Minullakin on tosi nätti poika. Te voisitte tehdä paremmin tuttavuutta, jos tajuat mitä tarkoitan”, Nokilintu raakkui ja vinkkasi kuolonklaanilaiselle silmää. Tabbykuvioinen naaras katsoi emoani sen näköisenä, että kävi parhaillaan päänsä sisällä kamppailua hillitäkseen itseään huitaisemasta vanhempaa kissaa kuonolle.
“Nokilintu!” Yritin pitää äänensävyni sovittelevana, vaikka siinä oli varmastikin kuultavissa hienoista kireyttä. Pystyin kuitenkin pitämään itseni yllättävän hyvin kasassa tilanteen jäisestä ilmapiiristä huolimatta. “Aurinkokajolla oli sinulle ja Hiilloskatseelle asiaa.”
“Ai jaa, niinkö?” Nokilintu näytti ilahtuvan silminnähtävästi kuullessaan, että häntä kaivattiin jossakin. “Siinä tapauksessa me menemme oikopäätä hänen luokseen! Tulehan kultaseni!” Hän ja Hiilloskatse lähtivät vaappumaan Aurinkokajoa kohti, joka istui aukion toisella laidalla Taivaslaulun ja Iltakaiun kanssa. Huokaisin helpottuneena.
Samassa muistin kuolonklaanilaisen läsnäolon ja korjasin ryhtiäni. Äskeinen välikohtaus oli ollut varsin… nolo. “Pahoittelen tuota”, sanoin ja kohtasin naaraan vaikeasti luettavan katseen. “He ovat uusia klaanissa. Melkoista sakkia, vai mitä?” Suuni oli muuttunut yhtäkkiä kuivaksi. En missään nimessä aikonut paljastaa, että nämä tähän ‘sakkiin’ kuuluvat kissat olivat todellisuudessa vanhuudenhöperöt vanhempani.
Pohjatassu seisoi vieressäni ja katseli uteliaasti kuolonklaanilaista. Naaraan katse lipui hitaasti minusta oppilaaseen.
“Tässä on oppilaani Pohjatassu. Hän on vastikään päässyt oppilaaksi”, esittelin ylpeänä ja laskin häntäni kollin lavoille toverillisesti. Jokin naaraan asenteessa oli muuttunut, mutta oli mahdotonta sanoa, miksi. Päätin sulattaa tunnelmaa esittäytymällä: “Minä olen muuten Hiilihammas.”
//Tuhka?
//1163 sanaa
