Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Yritin hillitä yltyvää pakokauhuani, koska en halunnut Korppitassun näkevän minua niin hysteerisenä. Naaraalla oli juuri nyt muutakin murehdittavaa kuin minä, joka olin hermoromahduksen partaalla ystäväni puolesta. Päässäni poukkoilivat monet kysymykset, joihin tuskin koskaan tulisin saamaan vastauksia – etenkään, kun käyttäydyin kuin mikäkin hermoheikko saaliseläin.
”Oliko virhe kertoa sinulle?” Korppitassu naurahti hermostuneesti ja hänen äänensä särähti. Siirsin jäänsiniset silmäni häneen ja mietin, mitä minun pitäisi sanoa, etten tekisi tilanteesta liian tukalaa kummallekaan meistä. Oppilas oli toki tehnyt väärin käydessään harjoittelemassa leirin ulkopuolella ihan yksin ja kenenkään siitä tietämättä – olin luvannut olla puhumatta siitä muille – mutta jos hän oli loukannut itsensä pahasti, silloin minun olisi velvollisuus hänen ystävänään kertoa asiasta Liljatuulelle.
Pudistin päätäni vähäsen ja purin hammasta. ”Ei tietenkään ollut. Olen sinun ystäväsi, ja sinä voit aina luottaa minuun.” Korppitassu vaikutti huojentuneelta kuullessaan sen. Hän asettautui mukavammin sammalille ja räpäytti minulle silmiään kiitollisena, kun Liljatuuli yhtäkkiä tupsahti sisälle pesään. Parantajakissa kantoi mukanaan paksua yrttituppoa, mutta ennen kuin hän katosi varastolleen, tuo nyökkäsi minulle vaivihkaa tervehdykseksi. Nyökäytin päätäni hieman hajamielisenä takaisin, ja käännyin sitten taas ystäväni puoleen. En osannut sanoa enää enempää siinä tilanteessa, tunsin joutuneeni puun ja kuoren väliin asian kanssa. Korppitassu luotti minuun, enkä voinut pettää häntä, mutta jos Liljatuuli ei osannut hoitaa hänen vammojaan vain siksi, etten ollut välittänyt hänelle totuutta naaraan oudosta päänsärystä, joutuisin varmasti ottamaan vastuun siitä jossain vaiheessa.
Koska pääni ei kestänyt enempää valheita ja epätoivon ahdistamana tehtyjä lupauksia, päätin ottaa aikalisän. Sanoin Korppitassulle meneväni siirtämään petini sotureiden pesään. En osannut tulkita hänen kasvoiltaan, oliko naaras pettynyt siihen että lähdin jo nyt vai nauttiko tuo ennemmin saadessaan olla rauhassa. Joka tapauksessa hänen kasvoillaan oli hymy, kun hän sanoi minulle hyvästit lähtiessäni.
Parantajan pesältä pois päästyäni olin suuntaamassa oppilaiden pesälle, mutta minut keskeytettiin. Yllätyin vähän, kun näin Hillasielun tassuttelevan itseäni kohti. Olimme jutelleet ensimmäisen kerran vasta pari päivää sitten, mutta kolli antoi asenteellaan ymmärtää kuin olisi tuntenut minut aina. Se oli hieman outoa – ja jopa karmivaa – mutta samaan aikaan tykkäsin siitä, sillä minun ei tarvinnut jännittää sitä, ettei juttua ehkä syntyisikään toivottuun tapaan.
”Hei, Hiilihammas!” kolli tervehti iloisesti. Pakko myöntää, vielä oudommalta tuntui kuulla uusi nimeni sanottuna ääneen. Nimittäjäisistä oli kulunut vasta hetki, enkä vieläkään osannut sisäistää tapahtunutta ja sitä ettei nimeni perässä ollut enää -tassu.
”Hei”, vastasin takaisin hiukan töksähtäen.
”Onnittelut uudesta nimestäsi!” Hillasielu sanoi. Hänen vihreät silmänsä tutkivat minua tarkkaan, ikään kuin uusi nimi olisi muuttanut minua jollakin ulkoisella tavalla. Tai sitten turkissani oli takku, tai viiksistäni roikkui yhä aamupalanrippeitä.
”Ajattelin vain, että saattaisit tarvita apua. Et ole varmaan vielä ehtinyt viemään petiäsi uuteen paikkaan?”
Pudistin päätäni edelleen hämmentyneenä. En ollut osannut odottaa tällaista ystävällisyyttä muilta klaanitovereiltani kuin Korppitassulta. ”Joo, se olisi kiva. Tai tarkoitan, etten ole vielä siirtänyt sitä. Apu olisi siis kiva. Sitä minä tarkoitin.” Hyppivät kivet – mikä minua oikein vaivasi? Mehän olimme nyt tasavertaisia keskenämme, joten en ymmärtänyt syytä sille, miksi käyttäydyin Hillasielun seurassa kuin oppilas päästessään ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolelle.
Hillasielu vain hymähti takeltelulleni. Olin hyvilläni siitä, ettei hän pilkannut minua tai suhisevia kirjaimiani. Pian keskustelumme jälkeen olimme saaneet siirrettyä petini sotureiden pesään. Pesä oli aika tyhjä tähän aikaan päivästä, joten en osannut sanoa, keille viereiset pedit kuuluivat.
Juttelimme Hillasielun kanssa pitkälle iltaan. Hän kertoi minulle soturina olemisesta ja siitä millainen hänen ensimmäinen päivänsä oli ollut. Sitten kun kolli tuli siihen tulokseen, että oli aika mennä nukkumaan, sanoin hänelle käyväni vielä toivottamassa Korppitassulle hyvät yöt.
Siispä hiippailin hiljaisen aukion poikki parantajan pesälle, jossa Liljatuuli ja Korppitassu kukkuivat vielä hereillä. Parantaja tervehti minua hiljaa, kun kuljin hänen ohitseen ystäväni vuoteen luo.
”Hyvää iltaa”, mau’uin pirteästi. Korppitassu kohotti vaaleanvihreän katseensa minuun. ”Miten täällä menee? Ja muuten arvaa mitä! Koska olen nyt soturi, voin viedä sinut leirin ulkopuolelle jaloittelemaan joku päivä, jos taidot! Tietenkin meidän pitäisi kysyä lupa Hallavarjolta siihen, mutta mieti, miten hauskaa siitä tulisi!” Oli vaikea sanoa, olinko tartuttanut Korppitassuun edes vähää innokkuudestani, vai pitikö hän ideaani täysin typeränä.
//Korppi?
//635 sanaa
