Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pentutarhan eteen oli muodostunut pieni kehä valkoiseen lumeen siinä kohtaa, missä olin ravannut edestakaisin hermostuneena. Korppisiiven tuskanhuudot saivat karvani pörhistymään, ja minua huoletti kumppanini vointi.
Tämä ei suinkaan ollut naaraan ensimmäinen poikiminen, mutta siitä huolimatta joka kerta tuntui aivan yhtä jännittävältä ja uudelta, ja ehdin aina hetken epäillä sitä, olisiko minusta isäksi uusille pienokaisille. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että me olimme hyviä vanhempia Korppisiiven kanssa – Kimalaistoiveesta, Mehiläislennosta, Ampiaipistosta sekä Kuutamolaineesta oli kaikista tullut hienoja kissoja, enkä olisi voinut olla enää ylpeämpi heistä.
Pentutarhasta kuului veret seisauttava parkaisu, ja jouduin toden teolla hillitsemään itseäni ryntäämästä paikalle. Antoi parantajien hoitaa työnsä, minun läsnäoloni saattaisi pahimmassa tapauksessa olla vain haitaksi kumppanilleni.
Hetken kuluttua Leimusilmän pää työntyi ulos pesästä. Kollin keltaiset silmät hakeutuivat minuun, ja lopetin ramppaamisen. Katsoin mustavalkoista parantajaoppilasta sydän pakahtuen odotuksesta.
”Voit tulla sisään”, Leimusilmä maukui.
Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Livahdin parantajakollin perässä hämärään pesään, jossa ilmassa sekoittuivat maidon ja veren haju – yhdistelmä, joka ei tuoksunut niin hyvältä yhdessä. Korppisiipi makasi kyljellään pesän perällä olevalla sammalella. Naaras nuoli tarmokkaasti tummanruskeaa karvanyyttiä, joka oli asetettu makaamaan hänen vatsansa viereen.
Sydämeni täyttyi ilosta sitä näkyä katsellessani. Mieleni täytti kuitenkin epäilys, sillä tiineysaikana kumppanini vatsa oli ollut hyvin suuri ja pyöreä, ja olimme molemmat veikanneet, että pentuja syntyisi useampi kuin yksi.
Syy tälle selvisi pian: Liljatuuli laski varovasti kaksi pentua sammalille Korppisiiven eteen, toinen valko-ruskea, toinen musta. Toisin kuin Korppisiiven vatsan vieressä kiemurteleva pentu, nämä eivät liikkuneet. Silloin minulle valkeni, että kaksi pentua olivat kuolleita.
”Kaksi naarasta ja yksi kolli”, Liljatuuli sanoi ja viittasi hännällään pentuihin. ”Sinulla on terve tytär. Nämä kaksi syntyivät kuolleina, eikä mitään ollut enää tehtävissä.” Parantajan katseessa oli myötätuntoa, kun kumarruin kahden kuolleen pienokaiseni ylle.
Kosketin kumpaakin heistä hellästi kuonollani ja pidin hetken silmiäni kiinni. *Olisi ollut ihanaa oppia tuntemaan teidät, mutta Tähtiklaani tarvitsi teitä enemmän*, puhelin lempeästi pennuille mielessäni. *Sanokaa terveisiä Lainepennulle.*
”Heidät pitää nimetä, ennen kuin hautaamme heidät”, Korppisiiven äänen kuuleminen yllätti minut. Katsahdin kumppaniini, joka oli selvästi yhä uupunut ponnistuksesta. Naaraan katse oli murheellinen, kun hän silmäili kahta kuollutta pentuaan.
”Tuon mustan pennun turkki on pimeä kuin yö. Miltä kuulostaisi Pimennyspentu?” ehdotin kumppanilleni hiljaa, ja naaras nyökäytti päätään.
”Siinä tapauksessa hänen veljensä saa olla Kajastuspentu, sillä osa hänen turkistaan hohtaa valkoisena kuin valon kajastus”, Korppisiipi sanoi hieman tukahtuneella äänellä. Silitin hännälläni hänen selkäänsä lohduttavasti.
Katseeni kääntyi viimeiseen, elossa olevaan pentuun. Pentu muistutti ulkonäöltään hyvin paljon emoani, Nokilintua. ”Tämän pienen kissan elämä on vasta aluillaan. Minusta Sarastuspentu olisi hyvä nimi hänelle”, mau’uin ja vilkaisin Korppisiipeen, jonka kasvoille oli nyt ilmestynyt pieni hymyntapainen.
”Ja koska se rimmaa kahden muun nimen kanssa, vai?” kumppanini kehräsi hiukan leikkisään sävyyn. Naurahdin päätäni pudistellen.
”Tiedäthän sinä, miten tykkään antaa yhteen sopivia nimiä pennuillemme”, vitsailin, ja Korppisiiven suusta päästi huvittunut hykerrys. Painoin pääni naaraan kaulaa vasten ja katselin pentujamme.
Vietimme vielä hetken yhdessä, ennen kuin lähdin viemään Kajastuspentua ja Pimennyspentua haudattavaksi leirin ulkopuolelle.
