Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Kiitos”, kehräsimme Korppisiiven kanssa lähestulkoon samalla hetkellä. Vaihdoimme naaraan kanssa huvittuneita katseita, mutta käännyimme hyvin pian taas Minttuliekin puoleen. Punertavaturkkisen naaraan naamalla oli lämmin, sydämellinen hymy, joka viesti vilpittömästä onnesta meidän puolestamme, mutta en voinut olla panematta merkille hänen tummansinisissä silmissään ohikiitävän hetken häivähtävää haikeuden varjoa. Se sai minut rypistämään kulmiani hieman kummastuneena – olin nyt aika varma siitä, että ystäväämme painoi jokin, eikä tuo kaikesta päätellen ollut halukas puhumaan siitä meille.
”Minulla menee ihan hyvin”, Korppisiipi vastasi varapäällikön kysymykseen meidän kuulumisistamme. Tunsin hänen turkkinsa hipovan omaani, kun kävelimme Minttuliekin vierellä metsässä pujottelevaa polkua pitkin. Sen olivat talloneet siihen monet metsän eläimet ennen kuin olin edes syntynytkään. ”Vadelmatassun koulutus edistyy lupaavasti. Kohta minulla ei ole enää mitään opetettavaa hänelle, kun hän osaa jo kaiken”, hän kehräsi hyväntuulisesti. Minttuliekki naurahti.
”On hyvä kuulla, että Eloklaani saa pian lisää vahvoja, nuoria sotureita”, hän maukui hymyssä suin. Minäkin yritin hymyillä, mutta en voinut lakata ajattelemasta sitä, mikä tätä mahtoi painaa. ”Entä sinä, Hiilihammas?” Ajatukseni keskeytyivät Minttuliekin kohdistaessa tummansiniset silmänsä minuun. Räpyttelin omia silmiäni hetken hämilläni, kunnes muistin, että olimme vaihtamassa kuulumisia, ja rykäisin vähän ääntäni.
”Minulla menee myös hyvin”, sanoin reippaalla äänellä ja huiskautin häntääni. Olisin hyvinkin voinut kertoa siitä, miten Nokkostassun koulutus eteni, mutta en halunnut puhua soturintehtävistä nyt. Halusin vain viettää aikaa kahden minulle tärkeän kissan kanssa ja höpistä joutavia. ”En malta odottaa, että lehtikato tuo taas tullessaan isot lumikinokset!”
”Et kai sinä oikeasti odota lehtikatoa?” Korppisiipi kysyi äänessään epäuskoinen sävy. Virnistin vähän ja nyökkäsin.
”Tietysti odotan! Viherlehti on kyllä ihan kiva, mutta minä tykkään kahlata hangessa”, mau’uin ja nostelin sitten jalkojani korkealle kuin olisin muka kävellyt vatsakarvoihin asti ylettyvässä lumessa. ”Kas tähän tapaan!”
Korppisiiven nenästä pääsi nauruntuhahdus, ja Minttuliekkikin naurahti ääneen. Hymy kasvoillani leveni: oli ihanaa nähdä ystäväni hyväntuulisina. Lopetin tyhmän näköisen kävelemisen ja palautin askellukseni takaisin samaan rytmiin muiden kanssa.
”Miten sinulla menee, Minttuliekki?” Korppisiipi kysyi yhtäkkiä. Huomasin punertavaturkkisen varapäällikön jännittyvän vähän, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Tiesin, että hänellä oli mielessään jotakin. Oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, jos hän ei halunnut uskoutua tuosta jostakin meille kahdelle. Hänellä oli oikeus olla hiljaa, jos niin halusi.
//Minttu?
//344 sanaa
