Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vieressäni sammalilla oli tyhjä painauma, johon Korppisiipi oli käpertynyt eilisiltana. Hetki sitten herättyäni kumppanini oli kuitenkin ollut jo tiessään, kaiketi hoitamassa varapäällikön tehtäviään. Hän nousi nykyään joka aamu kovin aikaisin varmistamaan, että ulkona oli tarpeeksi partioita varmistamassa reviirin rajat ja tuomassa tuoresaalista klaanille. En voinut kuin ihailla hänen vannoutumistaan tehtävälleen. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, jonka oli noustava aamuisin tietty tehtävä mielessään.
Siistin väsyneen hajamielisesti paksua, tummanruskeaa turkkiani. Ulkona oli vielä hämärää, mutta yön pimeys oli alkanut jo hellittää otettaan. Minun täytyisi kohta mennä hakemaan Perhotassu harjoituksiin.
“Huomenta, Hiilihammas.” Käänsin kuononi kohti Kortetuiketta, joka jolkotti vuoteeni ohi. Nuori kolli nyökäytti minulle päätään ja pysähtyi. “Nukuitteko hyvin?”
“Ihan hyvin, kiitos vain”, vastasin, vaikka en ollut varma, oliko se totta. Kortetuikekin tutkaili minua parin silmänräpäyksen ajan, ennen kuin naukaisi kohteliaasti:
“Se on hyvä kuulla. Toivotan teille mukavaa päivää!” Sen jälkeen nuorukainen pujahti ulos pesästä.
Mutisin jotakin epämääräistä ääneen itsekseni ja hoidin siistiytymisen loppuun, jonka jälkeen suuntasin itsekin aukiolle. Leiriin oli satanut yön aikana jälleen uutta lunta. Siinä risteili jo aamuisten partioiden jälkiä. Yhdet jäljet eivät kuitenkaan näyttäneet kuuluvan kenellekään partion jäsenistä, vaan ne veivät klaaninvanhimpien pesälle.
Ennen kuin ehdin edes pohtia, kenelle jäljet kuuluivat, Perhotassu tupsahti ulos pensaikosta sammalia mukanaan roikottaen. Räpyttelin silmiäni hiukan yllättyneenä nähdessäni naaraan siivoushommissa tähän aikaan aamusta ja lähdin tassuttamaan tätä kohti.
Tervehdin oppilastani, joka vastasi tervehdykseen nyökkäämällä ja ryhtyi sitten kertomaan käyneensä vaihtamassa klaaninvanhimpien makuualusia. Hämmennykseni vaihtui nopeasti ylpeydeksi katsellessani pojantytärtäni, joka oli vapaaehtoisesti auttamassa klaanitovereitaan näin aikaisin.
“Olen varma, että Viherkatse, Nokilintu ja Sypressikuiske arvostavat sitä”, kehräsin ja sipaisin oppilaan lapaa hännälläni. “Käy vain viemässä kantamuksesi ulos, niin lähdetään sitten harjoituksiin. Voimme napata aamupalaa matkalla.”
Perhotassu nyökkäsi reippaasti ja lähti viemään sammalia ulos leiristä. Seiskoskelin muutaman silmänräpäyksen ajan klaaninvanhimpien pesän edustalla, ennen kuin astuin sisään.
“Unohditko jo-… Ai huomenta, se olitkin sinä!” Nokilinnun kellertävät silmät tapittivat minuun päin hölmistyneen näköisinä. Naaras näytti hetken siltä kuin ei olisi tunnistanut minua, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän pudisteli päätään huvittuneesti tuhisten. “Hetken ajan jo luulin Hiilloskatseen tulleen noutamaan minua. Olette te kaksi tosiaan kuin kaksi marjaa.”
Sydäntäni vihlaisi kuullessani emoni puhuvan isästäni, joka oli jokin aika sitten nukkunut pois. Nokilinnusta oli tullut kumppaninsa poismenon jälkeen entistäkin kovempi hössöttäjä, ja hän tuntui olevan koko ajan nappaamassa useampaa hiirtä kerralla. Hänen surunsa oli ottanut aivan erilaisen muodon kuin omani. Perheemme oli kärsinyt niin paljon menetyksiä viime kuina, että naaras oli kai päättänyt pysyä vahvana meidän muiden vuoksi. Olisin halunnut osata löytää oikeat sanat lohduttaakseni häntä, mutta aivoni löivät tyhjää.
“Lähdemme kohta harjoituksiin Perhotassun kanssa”, tokaisin kun en muuta osannut. Nokilintu kehräsi hilpeästi.
“Tytär on tullut isäänsä. Yhtä täynnä tarmoa kuin Ampiaispistokin”, vanha naaras hyrisi.
“Niin”, hymähdin hiljaa. Kurkkuuni nousi jälleen ikävä tunne ja minun oli hyvästeltävä emoni. “Noh, minä tästä menenkin nyt katsomaan, joko hän on valmis. Nähdään myöhemmin.” Kurkotin koskettamaan Nokilinnun nenää omallani ja palasin sen jälkeen takaisin ulos, jossa Perhotassu olikin jo odottamassa minua.
“Lähdetään”, viitoin oppilaan perääni ja lähdin astelemaan uloskäyntiä kohti. Hengittelin hiljakseen sisään ja ulos ja annoin pahan olon haihtua hengityksen mukana metsään.
“Pidämme tänään piiloutumisharjoitukset. Piiloutuminen ja viholliselta tai saaliilta huomaamatta liikkuminen on yhtä tärkeä taito kuin näiden jäljittäminen”, selitin Perhotassulle pysähtyessämme erään pensaan kohdalle. “Tässä harjoituksessa sinun tehtäväsi on ensin piiloutua niin hyvin kuin mahdollista, jonka jälkeen minä etsin sinut. Sen jälkeen kokeilemme, pystytkö hyödyntämään oppimiasi taitoja ja tekemään yllätyshyökkäyksen kimppuuni.”
//Perho?
KP-boosti käytössä
