Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Rehellisesti sanoen oppilaan puheliaisuus yllätti minut. Puhetta pulppusi hänen suustaan kuin vuoristopurosta, mutta ei se huono juttu ollut. Tavallaan pidin siitä, että kerrankin minun tarvitsi vain kuunnella ja yrittää pysyä kärryillä siitä, missä mentiin.
”Millainen sinun oppilasaikasi oli? Oliko Utusielu samanlainen mestari: kannustava ja keksi hauskoja harjoituksia?” Lieskatassu uteli. Ennen kuin ehdin sanoa mitään väliin, hän jatkoi: ”Ainakin hän on kärsivällinen. Tai sitten vain turhautunut eikä kehtaa sanoa. Olen nimittäin koko oppilasaikanani napannut tasan yhden saaliin.”
Kolli näytti siltä, että oli aikomassa alkaa kertoa jo seuraavaa juttua, mutta onnistuin saamaan puheenvuoron hänen hilpeältä hölötykseltään: ”Oppilaana oli mukavaa, vaikkakin täytyy myöntää, että soturina olo on vielä parempaa. Mutta oppilasaikanani opin paljon tärkeitä asioita, joista on ollut minulle apua myöhemmässä vaiheessa, joten ei sekään täysin turhaa ollut. Pidä siis silmäsi ja korvasi auki joka päivä, niin saatat vaikka oppia jotain uutta”, sanoin leikkisästi. ”Utusielu oli paras mestari, kenet oppilas voi saada. Hän opetti minulle paljon, ja nykyään me olemme hyvin läheiset ystävät keskenämme. Hän on ehkä koko metsän kärsivällisin kissa, ja ymmärtää kyllä, että noin nuorelta ei voi vaatia mahdottomuuksia”, lisäsin lempeästi ja laskin häntäni hetkeksi oppilaan lavoille. Lieskatassu katsahti minuun kiitollisena.
Heti sen perään hän alkoi selittää seuraavaksi suunnitelmaansa joistain kalakissoista. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän mahtoi tällä ajaa takaa, mutta koska hän oli asiasta niin tohkeissaan, en tohtinut keskeyttää.
”Joten lähdetkö mukaan toteuttamaan tätä? Mitä sanot, Hiilihampainen?” Lieskatassu kysyi lopuksi, ja minun oli vaikea pidätellä huvittunutta mrrau:ta, kun kuulin, miten hän taivutti nimeäni. Vai että Hiilihampainen? Tietääkseni hampaani olivat ihan puhtaat, enkä ollut syönyt mitään hiiltynyttä. Kai tämä oli niitä uuden sukupolven vouhotuksia.
”Isä, tule leikkimään!” Korvani käännähtivät innostuneen miukaisun suuntaan. Tyrskypentu kipitti minua kohti raidallinen turkki sekaisena ja yltä päältä lehtisilpussa. Mietin, missä pentu oli oikein mahtanut pyöriä, kun tuo oli aivan räjähtäneen näköinen. Hento hymy pyrki kasvoilleni katsellessani hänen kömpelöä juoksuaan lyhyillä jaloillaan.
”Kuule, voisin joskus järjestää Utusielun kanssa yhteiset uintiharjoitukset sinulle ja Nokkostassulle, jos se yhtään edesauttaa sinun kalakissa suunnitelmaasi”, käännyin sitten sanomaan Lieskatassulle, jonka huomio oli myöskin herpaantunut Tyrskypennun keskeytyksen vuoksi.
Punertavaturkkinen kollioppilas katsoi minua hetken mietteliäs ilme naamallaan, kunnes nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. Hyvästelin hänet nopeasti ja lähdin sitten taluttamaan Tyrskypentua takaisin pentutarhalle, ennen kuin hän vilustuttaisi itsensä sateessa.
Silmät tyrmistyksestä levinneinä tuijotin poikaani, jonka rähjäinen turkki oli yltä päältä veressä ja yrteissä. En saattanut uskoa juuri kuulemaani. Tyrskytassuko muka oli tappanut Karpalonenän? Hänhän oli vasta oppilas! Ei hän mitenkään voisi pystyä sellaiseen…
”Kuinka sinä saatoit?” Tyrskytassun raivon vääristämä ulvaisu kajahti leirissä, ja kolli syöksyi kohti emoaan kynnet paljastettuina. Salamannopeasti loikkasin heidän väliinsä, pystymättä sillä hetkellä enempään. Jos hän päättäisi käydä minunkin kimppuuni, en tiennyt, olisinko voinut taistella häntä vastaan.
Tyrskytassun hyökkäys pysähtyi kuitenkin kuin seinään. Näin ristiriitaisten tunteiden myllerryksen hänen vaaleanvihreissä silmissään, joista oma järkyttynyt kuvajaiseni heijastui takaisin. Yritin telepaattisesti käskeä häntä kieltämään sen – sen, että hän oli murhannut Mesitähden pojan. Mutta sisimmässäni tiesin kuitenkin, ettei hän voinut, sillä se oli totuus, jonka Korppisiipi syystä tai toisesta oli päättänyt tuoda julki koko klaanille, eikä sitä voinut enää perua.
Mesitähden tyyni olemus horjui. Hän kävi varmastikin sisällään kamppailua siitä, mitä hänen olisi kuulunut tehdä tällaisessa tilanteessa. Päälliköllä oli oikeus vihaansa: Tyrskytassu oli tappanut hänen poikansa.
Kuitenkin seuraavaksi tapahtuvaan en ollut täysin valmistautunut, vaikka minun ei olisi pitänyt odottaa yhtään vähempääkään siihen nähden, mitä poikani oli tehnyt:
”Tyrskytassu, tästä päivästä aina kuolemaasi saakka, sinut on karkotettu. Et saa astua enää käpälälläsi Eloklaanin maille.” Mesitähden ääni oli kylmä, anteeksiantamaton. Tyrskytassua se ei tuntunut kuitenkaan hetkauttavan, tai ainakaan hän ei suostunut näyttämään sitä päällepäin. Tämä vain tuijotti päällikköä mitäänsanomattomasti, viiksikarvankaan värähtämättä.
Hetken epäröityäni astelin Tyrskytassun rinnalle. Katsomattakin häneen päin aistin, miten hänen lihaksensa värähtelivät kiihtymyksestä turkin alla. ”Minä saattelen hänet reviirin rajalle”, sanoin. Mesitähti vilkaisi minua: olin näkevinäni hänen katseessaan sääliä.
Käännyin ympäri ja kosketin kevyesti Tyrskytassun kylkeä hännälläni käskeäkseni häntä tulemaan perässäni. Emme kuitenkaan ehtineet edes leiristä ulos, kun jo Mesitähti hölkkäsi meidät kiinni tokaisten vain: ”Minä lähden mukaan.”
En väittänyt vastaan, vaikka olisin halunnut olla poikani kanssa kahdestaan. Ehkä päällikkö oli huolissaan minun turvallisuuteni puolesta, tai sitten hän vain halusi omin silmin nähdä, miten hänen poikansa murhaaja lähetettäisiin selviämään omillaan vieraille maille.
Matka taittui hiljaisuudessa. Tyrskytassu kulki joukon nenässä, joten häntä oli helppo pitää silmällä siltä varalta, että tuo aikoi yrittää jotakin.
Minusta tuntui siltä, että jokainen lähemmäksi reviirin rajaa otettu askel kuroi minun ja poikani välille kuilua, jota en pystyisi välttämättä ikinä ylittämään. En voinut ymmärtää syytä hänen teolleen. Hänellä ei olisi pitänyt olla mitään syytä tehdä niin, kuin teki. Minä ja Korppisiipi olimme olleet hyviä vanhempia: mitä häneltä oli muka puuttunut?
Oli melkein aamu, kun saavuimme Eloklaanin reviirin kaukaisimpaan osaan, josta ei ollut kovin pitkä matka Ukkospolulle. Tyrskytassu asteli rajamerkkien yli jäykin askelin. Katselin häntä suru rintaan kerääntyneenä möykkynä, joka tukahdutti minua sisältä.
Mesitähti seisoi vieressäni, katse kylmän viileänä, kohdistettuna Tyrskytassun rosoiseen hahmoon, joka piirtyi vaalenevaa taivasta vasten. Silmänräpäyksen ajan näin hänen kohdallaan seisovan sen saman pienen pennun, joka oli jahdannut leiriaukiolla lehtisateen värikkäitä lehtiä ja pyytänyt päästä tutkimaan leiriä isänsä kanssa.
Tyrskytassu kääntyi. Hänen katseensa liikkui rauhallisesti Mesitähdestä minuun ja sitten takaisin. ”Toivottavasti jokainen seuraava halveksittavaan klaaniinne syntyvä pentu tajuaa, että heillä on mahdollisuus valita paremmastakin”, hän sihahti hampaittensa takaa. En ymmärtänyt, mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti, mutta sinä hetkenä mikään muukaan ei tuntunut järkeenkäyvältä. Minun ei olisi kuulunut seistä tässä, saattamassa omaa poikaani maanpakoon jonkun murhasta.
//Mesi?
//876 sanaa
