Hiilitassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kiirehdin aukiolle pää viidentenä jalkana, peläten Utusielun olevan jo odottamassa kärsimättömänä minua. Mutta kun tulin pääaukiolle, en nähnyt mestariani missään. Ehdin jo säikähtää, että hän oli lähtenyt harjoituksiin ilman minua, mutta vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka typerältä ajatus oli kuulostanut. Hänen tehtävänsä oli kouluttaa minua, eikä siitä tulisi mitään, jos en itse ollut mukana oppimassa.
Juuri siistitty turkkini kastui vesisateessa. Koska en löytänyt mestariani aukiolta, arvelin hänen olevan paossa sadetta sotureiden pesässä. En ollut koskaan ennen käynyt sotureiden nukkumapaikoilla, joten tämä oli ensimmäinen kerta. Toivoin todella löytäväni Utusielun sieltä.
Hipsin aukion poikki kahden suuren yhteen kasvaneen kuusen luokse ja pysähdyin hetkeksi miettimään, missä Utusielun petipaikka mahtoi sijaita. Olin kuullut, että kokemattomammat soturit nukkuivat ensimmäisessä kerroksessa juurien alapuolella ja kokeneet soturit toisessa kerroksessa puun sisällä olevassa kolossa. Työnnyin pensaan läpi peremmälle pesään aloittaakseni etsinnät.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut kääntää pesää nurin löytääkseni Utusielun, sillä huomasin hänet miltei samalla hetkellä, kun astuin vähän avarampaan tilaan eteisen jälkeen. Soturitar vaihtoi kieliä Halavaviiksen kanssa, mutta huomatessaan minut, hän keskeytti tekemisensä ja nousi istumaan.
”Hiilitassu, mitä sinä täällä teet?” kilpikonnalaikkuinen naaras kysyi hivenen yllättyneen kuuloisena. Halavaviiksi hänen takanaan katsoi minuun päin uteliaasti, vaikkakin hän vaikutti vähän ärsyyntyneeltä siitä, että olin tullut häiritsemään heitä.
”Luulin, että lähdemme harjoituksiin”, sanoin kulmiani ihmeissäni kurtistaen. Nyt oli puolestaan Utusielun vuoro olla hämmentynyt.
”Eikö Korppitassu välittänyt sinulle viestiä? Minä ja sinä, Hallavarjo sekä Korppitassu ja Halavaviiksi lähdemme tänään rajapartioon, joten päätin siirtää harjoitukset illemmaksi.”
”Ei hän sanonut mitään.” Muistelin aamulla käymäämme lyhyttä keskustelua Korppitassun kanssa, enkä muistanut naaraan maininneen missään vaiheessa rajapartioon lähtemistä tai myöhemmäksi siirrettyjä harjoituksia. ”Ehkä hän vain unohti sanoa asiasta minulle. Hän vaikutti olevan niin kovin innoissaan siitä, että pääsee tänään taas jatkamaan harjoittelemista Hallavarjon kanssa.”
Utusielu nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä. ”Voi olla. Mutta joka tapauksessa, pidämme harjoitukset vasta partion jälkeen. Käy nyt syömässä jotakin ja keksi itsellesi muuta tekemistä. Tulen noutamaan sinua sitten, kun olemme lähdössä.”
”Selvä”, kuittasin asian ymmärretyksi ja poistuin paikalta.
En halunnut jumittaa koko päivää oppilaiden pesällä, joten päätin etsiä seuraa muualta. Katseeni pyyhki leirin läpi, kunnes se osui klaaninvanhimpien pesään pentutarhan vieressä. Klaanissa oli yksi ainoa vanhus, joka vietti siellä päivänsä, mutta kävi aina silloin tällöin haukkaamassa raitista ilmaa aukiolla, jos oli hyvä sää. Ehkä vanha Kirsikkakuono ilahtuisi saadessaan seuraa.
Tassuttelin ripeästi karhunvatukkapensaalle ja pujahdin sisään hämärään mutta suureen tilaan. Heti ensimmäisenä nenääni pisti ummehtuneiden sammalten haju sekä hassu tuoksu, joka tuli Kirsikkakuonosta. En ollut tavannut kovinkaan montaa vanhaa kissaa, mutta ne jotka olin tavannut, olivat tuoksuneet lähes samalta kuin Kirsikkakuono. Kaipa iäkkäillä kissoilla oli oma ominaistuoksunsa, joka näihin pinttyi ajan saatossa.
”Kuka siellä?” kuului varautunut kysymys. Käänsin päätäni varjoissa makaavan vanhan, laihan kissan suuntaan, jonka valkeassa turkissa oli kilpikonnalaikkuja.
”Hiilitassu täällä vain. Tulin pistäytymään nopeasti, ja katsomaan, miten sinä voit”, vastasin rauhallisella äänellä ja astelin lähemmäksi vanhaa naarasta. Kirsikkakuono tutki minua tarkkaan kirkkaansinisillä silmillään, joissa oli kissan korkeasta iästä huolimatta yhä eloisa ja terävä katse.
”Minä voin ihan hyvin, kiitos vain”, klaaninvanhin tuhahti rentoutuneempana ja otti mukavamman asennon sammalillaan. ”Entä itse?”
Totta puhuakseni menin hiukan hämilleni naaraan vastakysymyksestä, sillä en ollut odottanut sellaista. ”No, tuota siis… ei mitään valitettavaa. Ruokaa riittää ja soturikoulutuksenikin etenee hyvää vauhtia. Jos ahkeroin tarpeeksi kovasti, saatan päästä soturiksi vain muutaman kuun sisällä.”
Kirsikkakuono nyökytteli päätään osoittaakseen kuunnelleensa. ”Sehän on hyvä juttu. Oletko sopeutunut hyvin klaanielämään? Minä jo ajattelin, että olen liian vanha oppiakseni enää mitään uusia temppuja, mutta kyllä tämä jossain yksinään kylmissään värjöttelemisen aina voittaa.”
”Joo. Hädin tuskin muistan enää edes elämää ennen Eloklaania. Nyt jos palaisin takaisin erakoksi, tuntuisi oudolta nukkua yksin milloin ties missäkin”, tunnustin. Kirsikkakuonon katseessa oli lämpöä.
”Niinhän se voisi olla. Mutta eikös sinulla ole harjoitukset sen sellaisen mestarisi kanssa? Eikö sinun pidäkin käydä harjoituksissa, jotta voit edes haaveilla soturiksi tulemisesta?” naaras kysyi uteliaana.
”On, mutta vasta myöhemmin päivällä. Menen ensin partioon Utusielun ja muutaman muun kissan kanssa”, selitin nopeasti. Juuri sillä hetkellä kuulin nimeäni huhuiltavan ulkona.
”Minun on nyt mentävä, mutta nähdään taas joskus!” sanoin Kirsikkakuonolle vielä ennen kuin käännyin ympäri lähteäkseni. Vanha naaras maukui minulle lempeät hyvästit.
Tulin aukiolle juuri sopivasti. Halavaviiksi ja Utusielu seisoivat odottamassa piikkihernetunnelin vieressä. Liityin heidän seuraansa. Hallavarjo ja Korppitassu saapuivat vain hetkeä myöhemmin leiriin.
Kaksikko näytti olevan täysin omissa ajatuksissaan, eikä huomannut, kun Halavaviiksi lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Olin aikeissa käydä huikkaamassa Korppitassulle ja Hallavarjolle, että partio lähtisi nyt, mutta ajatukseni katkesivat yllättäen, kun Utusielu käski minua pistämään tassua toisen eteen, etten jäisi jälkeen.
Vasta vähän ajan päästä Hallavarjo ja Korppitassu kirivät meidät kiinni, kun olimme jo leirin ulkopuolella. Hidastin vauhtiani päästäkseni kulkemaan Korppitassun vierellä.
”Miten harjoituksissa meni?” avasin keskustelun. Naaras ei vaikuttanut kovinkaan halukkaalta puhumaan asiasta, joten hän vain kohautti lapojaan ja mutisi jotain vastaukseksi.
”Hyvin kai.”
”Entä sitten jalkasi?” Tajusin vasta kysymyksen esitettyäni, kuinka typerästi olin mennyt tekemään, kun näin Korppitassun turhautuneen ilmeen.
”Ihan hyvin. Ei sinun tarvitse koko ajan minusta huolehtia.” Naaras heilutteli häntäänsä selvästi ärsyyntyneenä.
”Anna anteeksi. Ei minun ollut tarkoitus holhota. Ajattelin vain, että sinulla olisi saattanut mennä harjoituksissa ihan mukavasti, kun olit aamulla niin täynnä uutta puhtia, että unohdit siinä sivussa mainita minulle partiosta.”
”Minäkin sain kuulla vasta äskettäin, että osallistumme Hallavarjon kanssa partioon. Miten minä muka olisin voinut kertoa siitä sinulle aamulla?” Korppitassu kuulosti hämmentyneeltä. Nyt minuakin alkoi vähän ärsyttää koko jutun sekavuus, etten edes enää vaivautunut vastaamaan ystävälleni.
Kuljimme jonkin matkaa hiljaisuudessa, kunnes saavuimme Kuolonklaanin rajalle. Paikka oli sama kuin se, jonka olin nähnyt viimeisimmässä unessani, jossa minua vastassa oli ollut Lauhalaukka – oikeastaan Lauhatähti – ja joukko murhanhimoisia kuolonklaanilaisia. Vaikka tiesin sen olleen pelkkää mielikuvitukseni tuotetta, en voinut estää karvojani pörhistymästä epämukavasta tunteesta.
//Korppi?
//905 sanaa
