Hiilitassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Haluaisin yrittää uudelleen”, sanoin Utusielulle, kun kävelimme jo poispäin harjoituspaikalta. Kilpikonnalaikkuinen naaras katsahti minuun hiukan yllättyneenä, mutta ei kieltänyt minua.
”Hyvä on. Käyn ilmoittamassa Hallavarjolle, että tulemme leiriin vähän myöhemmin”, soturi naukaisi ja hölkkäsi kiinni täysin valkean kollin, joka oli jäänyt odottamaan meitä vähän matkan päähän oppilaansa kanssa huomattuaan meidän pysähtyneen.
Korppitassu katsoi minuun vähän ihmettelen soturien takaa. Sitten hän kääntyi jatkaakseen taas matkaa Hallavarjon kanssa, kun Utusielu oli saanut välitettyä viestinsä kollille. Pistin merkille, että Korppitassu oli näyttänyt ontuvan pienesti etujalkaansa. Ehkä olin nähnyt vain väärin, tai sitten naaras oli loukannut itsensä pudottuaan puusta. Aioin kysyä asiasta häneltä, kunhan palaisimme takaisin leiriin.
Seurasin Utusielua takaisin sen puun luokse, jonka pinnassa näkyi jo minun ja Korppitassun yrityksistä jääneitä kynsienjälkiä. Ehkä soturi ajatteli, että minun oli helpompi yrittää kiivetä niitä pitkin.
”No, kokeile pois”, mestarini kehotti ja istahti puun viereen. Olin jo avannut kynteni ja valmistautumassa loikkaamaan runkoon kiinni, kun Utusielu vielä päätti ohjeistaa minua. ”Ja tällä kertaa, keskity laskeutumiseen. Älä kiipeä liian ylös, mistä et pääse laskeutumaan itse alas. Pudottautumalla rikot vain jalkasi.”
Nyökkäsin kuitatakseni naaraan sanat kuulluiksi. Sen jälkeen ryhdyin kapuamaan ylöspäin. Upotin kynteni syvälle puun kovaan, sileään kuoreen ja toivoin joka kerta vetäessäni itseäni yhä vain korkeammalle, että otteeni pitäisi. Pidin katseeni puun latvassa, sillä ajatuskin putoamisesta hirvitti minua. Jos katsoisin vain ylöspäin ja keskittyisin matkaan, en ehkä huomaisi sitä, kuinka korkealla oikeasti olin.
Saavuttuani ensimmäisen oksan kohdalle, päätin pysähtyä. Vilkaisin varovasti lapani ylitse alas maahan ja tajusin olevani ainakin muutaman ketunmitan korkeudessa. Utusielu oli noussut seisomaan puun juurella. Huomasin, että hänen häntänsä vääntyili puolelta toiselle hermostuneesti. Minua alkoi huimata, mutta en voinut perääntyä enää.
Lähdin laskeutumaan alaspäin varovasti. Vuorotellen irrotin kummankin etukäpäläni kynnet puusta ja siirsin niitä vähän kerrallaan alemmaksi. Ajattelin, että kävelin vain takaperin. Se auttoi hieman.
Uskalsin hengittää kunnolla vasta kun kaikki neljä raajaani olivat tukevasti maankamaralla. Tunsin kuinka sydämeni pyristeli rinnassani kuin kynsien alle vangittu pikkueläin. Utusielu tuli luokseni ylpeydestä hehkuen.
”Se meni todella hyvin, Hiilitassu!” naaras kehui tohkeissaan. Pieni, onnellinen hymy uskalsi hiipiä kasvoilleni, kun tajuntani alkoi viimein käsittää, että olin selvinnyt koettelemuksesta ehjin nahoin.
Sain kuulla vielä lisää ylistyksiä erinomaisesta suorituksestani, kuten Utusielu sitä hehkutti, mutta sen jälkeen suuntasimme takaisin leiriin. Jokaista paikkaani kolotti ja tunsin jaloissani ja selässäni aivan erilaista rasitusta kuin koskaan ennen. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Kunhan vain Korppitassu saisi kuulla tästä!
Leirissä Utusielu antoi minulle luvan mennä syömään. Kävin hakemassa tuoresaaliskasasta päästäisen ja suuntasin sen kanssa Korppitassun luo. Olin huomannut naaraan istumassa yksinään lähellä oppilaiden pesää jo heti astuessani aukiolle mestarini perässä.
”Haluaisitko jakaa tämän kanssani?” nau’uin päästäinen suussani, kun saavuin oppilastoverini kohdalle. Laikukas naaras siirsi vaaleanvihreän katseensa minuun. Hän kohautti lapojaan, mutta huomasin, että tuon silmät kirkastuivat nähdessään päästäisen.
Näykimme päästäistä vuorotellen. Kerroin Korppitassulle, mitä olin tehnyt sen jälkeen, kun hän ja Hallavarjo olivat lähteneet takaisin leiriin. Vaikka yritin kuulostaa mahdollisimman vaatimattomalta kertoessa suorituksestani, huomasin ääneni nousevan aavistuksen verran innostuksesta. Koko jutun pelkkä ajatteleminenkin sai ihoni menemään kananlihalle, sillä en siltikään saattanut uskoa, että olin oikeasti pystynyt siihen.
”Kuulostaa hienolta”, Korppitassu myönsi ja vaihtoi asentoaan. Silloin näin sen taas: Korppitassu varoi selvästi toista etujalkaansa.
”Kävikö jalallesi jotakin tänään? Loukkasitko sen harjoituksissa?” kysyin hieman huolta äänessäni.
”Ei se mitään ole. Pikku haaveri vain”, naaras kuittasi ja huiskautti hännällään vähättelevästi.
”Eikun ihan oikeasti. Sinun pitäisi mennä näyttämään sitä Liljatuulelle”, jatkoin patistamista. ”Minä voin tulla vaikka mukaan, jos tahdot. En ole ennen käynyt parantajan pesässä, ja se voisi olla ihan mielenkiintoista.” Yritin saada kaverini tajuamaan, että ajattelin vain hänen parastaan. Jos jalassa olisikin jotakin vikaa, hän saattaisi loukata itsensä pahemmin jossain toisessa harjoituksessa, vaikka pystyikin nyt olemaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
//Korppi?
//593 sanaa
