Hiilitassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Työnnyin pensaikon läpi omalle paikalleni. Kaikki muut oppilaat olivat jo menneet nukkumaan lukuun ottamatta Korppitassua ja Lakkatassua, jonka olin nähnyt lähtevän mestarinsa Okraviiksen kanssa rajapartioon. Korppitassu oli jäänyt vielä aukiolle haaveilemaan, kun olin siirtynyt pesään suojaan kylmenevältä ilmalta.
Mietin ystävääni käpertyessäni sammalille tiukaksi keräksi. Korppitassu oli vaikuttanut jotenkin etäiseltä koko päivän. Etenkin parantajan pesässä ollessamme. Kun olin kysynyt asiasta naaraalta, hän oli vain vastannut, ettei tiennyt mistä se voisi johtua. Ehkä Korppitassu ei yksinkertaisesti vain pitänyt Liljatuulesta, mikä oli minusta hivenen outoa, sillä Liljatuuli oli eittämättä yksi mukavimmista kissoista, jonka olin koskaan tuntenut.
Laskin leukani petini reunalle ja vedin sierainteni kautta syvään henkeä. Olin jo sulkenut silmäni, mutta korvani kuulostelivat yhä tarkkaavaisesti ympäristöäni, odottaen kuulevansa Korppitassun tulevan kohta pesään. Mutta häntä ei kuulunut. Olisin ollut kamalan huolissani, jos en olisi ollut niin väsynyt. Vähitellen vaivuin uneen, joka oli varmasti oudoin uni vähään aikaan, minkä olin nähnyt.
Ryömin ulos kolosta, jonka tajusin sijaitsevan Litteäkiven alapuolella. Tunsin itseni paljon isommaksi ja voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, kun kohottauduin hitaasti seisomaan täyteen korkeuteeni.
”Hiilitähti!” tuttu ääni kajahti jostain läheltä. Huuto oli selvästi osoitettu minulle, vaikka nimi kuulostikin vieraalta korvaani. Käännyin kohtaamaan Korppitassun, joka hölkkäsi parantajan pesältä päin minun luokseni. Laikukas kissa näytti erilaiselta. Hänkin oli isompi ja vahvemman näköinen, mutta hänessä oli nyt myös uudenlaista viehkeyttä, joka muistutti minua jostakin.
”Hei, Korppitassu”, tervehdin ystävääni hymyssä suin. Korppitassu katsoi minua hieman ihmeissään.
”Korppitassu? En minä ole enää mikään -tassu. Olen nykyään Korppituuli”, naaras sanoi sen kuin itsestäänselvyyden, ja yllätyin hiukan hänen äänensä mataluudesta. Minusta hän kuulosti vähän Liljatuulelta.
”Ihan miten vaan, mutta meillä on ongelma. Rastastassu palasi juuri partiosta Utusielun kanssa ja he kertoivat kuolonklaanilaisten käyneen heidän kimppuunsa. Olen yrittänyt paikata heitä, mutta vammat ovat vakavat. Sinun pitäisi mennä käymään Kuolonklaanissa ja puhua Lauhatähden kanssa. Tällainen ei kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää!”
Räpäytin silmiäni suoraan sanottuna tyrmistyneenä. Ei minua sinänsä tyrmistyttänyt käydä juttusilla Kuolonklaanin päällikön kanssa kuin uusi tieto, että Korppitassu – tai siis Korppituuli – oli parantaja. Hänhän oli inhonnut jo pelkkää nopeaa visiittiä parantajan pesässä enemmän kuin mitään.
”No, aiotko seistä siinä toimettomana koko päivän, vai teetkö jotain hyödyllistä klaanisi eteen?” Korppituuli puhui kärkevästi. Hänen häntänsä heilui puolelta toiselle närkästyneesti, ja vasta nyt tajusin katsoa ensimmäistä kertaa hänen silmiään. Ne eivät olleet vaaleanvihreät vaan meripihkanväriset, aivan kuten Liljatuulellakin. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä niitä pitkään, sillä äkkiä huomasin seisovani Kuolonklaanin rajalla vastassani useammasta kissasta koostuva joukko.
Joukon johtaja oli tuttu oranssivalkea kolli, jonka tavallisesti ystävällisissä kirkkaansinisissä silmissä oli nyt kylmä ja armoton katse. Hän oli Lauhalaukka, tai ilmeisesti nyt Lauhatähti. Kollin rinnalla seisoi pienempi, hyvin pitkälti häntä itseään muistuttava kollikissa, jonka tunnistin Ruskatassuksi. Hänkään ei vaikuttanut yhtään omalta itseltään, saati sitten millään tapaa lämminhenkiseltä tai ymmärtäväiseltä.
”Loppusi on koittanut, Hiilitähti. Tästä hetkestä lähtien Eloklaanin reviiri kuuluu Kuolonklaanille!” Lauhatähti mylvi ja nauroi ilkeästi huutonsa päälle. Kissat hänen takanaan yhtyivät kuoroon. Vatsaani kouraisi ikävästi.
Vain silmänräpäystä myöhemmin kissat vyöryivät päälleni ja hautasivat minut alleen. Olin kauhuissani ja yritin pyristellä irti heidän otteestaan, mutta mitä enemmän räpiköin, sitä syvemmälle turkkien ja kynsien sekaan upposin. Pelkäsin hukkuvani heidän painonsa alle.
”Hiilitassu!”
Räpäytin silmäni auki henkeä haukkoen. Pomppasin istumaan ja katselin ympärilleni edelleen pienessä šokissa. Ensiksi villisti ympäriinsä poukkoileva katseeni osui Korppitassuun, joka katsoi minua kuin puulla päähän lyötyä.
”Korppituuli?” kähisin kurkku kuivana. Korppitassu kurtisti kulmiaan.
”Oliko siinä eilen syömässäsi oravassa jotakin? Et nimittäin näytä voivan kovin hyvin.”
Pudistin päätäni ja annoin jännittyneiden lihasteni rentoutua. Se oli ollut vain unta. Kamalan todellisen tuntuista unta.
Kuonolleni tipahti jotakin märkää. Kallistin päätäni hieman takakenoon nähdäkseni pensaikon oksista muodostuvan katon ja höristin korviani. Ulkona satoi vettä.
”Hiilitassu?” Korppitassu maukui uudestaan. Hänen katseessaan oli nyt ihan vähän huolta. ”Oletko varmasti kunnossa?”
”Joo joo, olenhan minä”, mutisin hieman hajamielisenä. ”Näin vain tosi todentuntuista unta. Sinä olit siinä parantaja. Ja Lauhalaukka oli Kuolonklaanin päällikkö.”
Korppitassun viikset värisivät huvittuneesti. ”Entä kuka sinä sitten olit?”
”Hiilitähti, Eloklaanin päällikkö.” Nyt kun sen sanoi ääneen, tajusin vasta, miten typerältä koko uni kuulosti. Luimistin korviani hieman nolona.
”No niin, Eloklaanin päällikkö, sinuna alkaisin hiljalleen herätä tähän todellisuuteen. Minun on nyt mentävä harjoituksiin Hallavarjon kanssa, enkä usko Utusielunkaan ilahtuvan, jos kuulee sinun nukkuneen näin pitkään.” Laikukas naaras sukaisi vielä kerran rintaansa ja nousi sitten ylös omalla paikallan. Sen jälkeen hän tassutteli ulos pesästä ja katosi harmaaseen aamuun.
Jäin katsomaan hänen peräänsä yhä hiukan tokkuraisena. Hitaasti ryhdyin pesemään omaa turkkiani, joka oli täysi sekasotku unen jäljiltä. Palasin kuitenkin koko ajan ajatuksissani yhä uudelleen takaisin unen maailmaan, jossa minä olin ollut Eloklaanin päällikkö. Rehellisesti sanoen se ei ollut minun heiniäni. Onneksi Mesitähti osasi hoitaa Kuolonklaanin kissojen kaltaiset raakalaiset ja minä sain nukkua yöni rauhassa.
//Korppi?
//748 sanaa
