Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
”Miten niin? Minähän teen hauskaa. Minähän olen hauska!” Hilehuurre hörötti maassa kiemurtelun välissä.
Kolli kuulosti jotenkin oudolta omiin korviinsa. Hän kuuli itsensä kuin ulkopuolisen korvin. Hänen päässään tuntui kovin hupsulta. Kujekultakin repesi hihitykseen, ja se vasta nauratti kollia entisestään.
”Olet hiirenaivo!” Kujekulta höhötti.
”Ja sinä olet haisunäätä”, Hilehuurre sanoi. ”Näen sinut tuolla pilvissä ja sinä haiset.”
He räkättivät entistä kovemmin.
”Mikä on haisunäätä?” Kujekulta kysyi.
”Ei mitään hajua”, Hilehuurre maukui.
He hiljenivät kahden silmänräpäyksen ajaksi, kunnes räjähtivät taas kovaääniseen nauruun.
Sitten Hilehuurre pompahti ylös.
”Minä näytän… näytän sinulle kuiva… huoma…hoo-ham…”, kolli sopersi, mutta hänen puheensa puuroutui eikä hän hetkeen löytänyt oikeita sanoja. Hänen edelleen maassa kierivä ystävänsä oli kuolla nauruun.
”Näytän jotain huiman, huisin, hulvattoman, haisunäätäisen hauskaa”, Hilehuurre jatkoi lähtiessään hoippumaan siihen suuntaan, jossa uskoi joen olevan.
”Odota, meidän täytyy piilottaa nämä ja laittaa talteen lehtikadon synkkyyden varalle”, Kujekulta naukui hänen takanaan.
”No nopeasti nyt!” Hilehuurre naukaisi kuin hänellä olisi ollut johonkin kiire.
Ruskea naaras saapui hetken päästä kävelemään hänen vierelleen.
”Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, kuusi, viisi, kaksi…”, hopeanharmaa kolli lausui askeltaessaan takaisin kohti jokea ja metsää.
”Mitä sinä teet?” Kujekulta kysyi.
”Askellan lukemia. Ei, kun siis lasken askelia.”
”Sinä lasket väärin päin!” naaras hörötti.
Hilehuurrekaan ei pystynyt pidättämään naurua. Hän ei tiennyt mistä se johtui, eikä edes mille hän nauroi, mutta hauskasta ei vain meinannut tulla loppua.
Aika kului nopeasti ja samaan aikaan se oli täysin pysähtynyt. Ystävykset olivat niin muissa maailmoissa, että Hilehuurre vain havahtui heidän ylittäneen joen ja saapuneen metsän puurajalle.
”Minä luulen, että se on haiseva näätä”, Kujekulta sanoi yhtäkkiä.
”Mikä?”
”No se… En minä enää muista”, naaras totesi.
Hilehuurre katsoi ystäväänsä ja kurtisti kulmiaan. Miksi Kujekulta käyttäytyi niin omituisesti? Sitten hän muisti kissanmintut. Kujekullan täytyi olla hyvin altis kissanmintun vaikutuksille, kolli ajatteli.
”Tai kyllä… kyllä minä tiedän. En nyt vain jaksa sanoa”, Kujekulta selitti.
Tämän jälkeen Hilehuurre ei pystynyt lopettamaan nauramista.
”Kai tiedät, että olet klaanin hauskin kissa. Siis heti minun jälkeeni”, Hilehuurre maukui.
Kujekulta oli kävellyt hetken aikaa Hilehuurteen edellä metsässä, kun naaras yhtäkkiä pysähtyi kuin seinään. Kolli törmäsi ystävänsä takapuoleen ja kaatui tämän päälle.
”Katso eteesi!” Kujekulta mumisi jostain kovin kaukaa. Sitten Hilehuurre tajusi, että naaras oli hänen allaan.
”Katsoisit taaksesi!” Hilehuurre tokaisi noustessaan naaraan päältä pois.
Kun Kujekultakin oli päässyt jaloilleen, kaksikko vain istahti paikalleen ja tuijotteli ympärilleen. Metsä näytti hienolta. Hilehuurre tykkäsi erityisesti muotoa vaihtavista puista, jotka olivat mutkalla ja muuttuivat sitten takaisin suoriksi. Omituista… Nuo eivät olleet tavallisia puita, Hilehuurre tuumi. Sitten hän alkoi miettiä, mahtoiko tämä kaikki olla vain hänen omassa päässään. Mitä ihmettä oikein oli tekeillään?
”Olikohan niissä yrteissä jotakin?” kollille tuli mieleen. ”Minä vain mietin, että missä me olemme.”
”Se oli kissanminttua, ääliö”, Kujekulta maukui.
”Ainiin!” Hilehuurre muisti. ”Se missankinttu.”
Hilehuurre huomasi ruskean naaraan vain siirtyneen kuin itsestään muutaman ketunmitan päähän, jossa tämä tarkkaili maata päätään edes takaisin pyöritellen.
”Katso, miten paljon jäniksen papanoita. Viedään ne tuoresaaliskasaan!” Kujekulta hörötti.
”Tuo on mahtava ajatus!” Hilehuurre hymisi. ”Odota siinä, etsin ison lehden, jossa voimme kantaa ne.”
// Kuje? XDDD
KP-boosti käytössä
