Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Hilehuurre ei tiennyt, miksi hän edes yllättyi siitä, että Pohjaharha oli vain todennut kenen tahansa tehneen saman tämän tilanteessa. Hilehuurre ei ollut kuitenkaan siitä täysin samaa mieltä. Ei kaikilla olisi ollut rohkeutta pistää itseään ja koko klaania niin isoon riskiin vain siksi, että oli mahdollisuus, että sellainen pelastussuunnitelma olisi onnistunut. Oli kuitenkin totta, että Tähtiklaani oli valinnut Pohjaharhan ja muut pelastajat. Tähtiklaani kai tiesi, että Pohjaharhasta – ja muista – oli ollut suorittamaan tehtävä. Eikä Hilehuurre ollut epäillyt hetkeäkään, etteikö Tähtiklaani lopulta olisi auttanut Eloklaania pois niiden kirottujen kuolonklaanilaisten tassun alta. Kollilla oli ollut täysi luotto Tähtiklaaniin. Hän oli juuri aikeissa sanoa sen ääneen, kun Pohjaharha avasi suunsa uudelleen todeten, ettei nyt ollut oikea hetki puhua asiasta. Tällä kertaa valkean kollin äänen tyyneys oli kaikonnut, ja tilalle tullut se perinteinen tiukka sävy. Aivan kuin Hilehuurre ei olisi muuten tajunnut Pohjaharhan olevan tosissaan. Kollihan oli täysi tosikko.
”Olemme partiossa emmekä vapaa-ajalla, Hilehuurre. Jos sinulla on vielä jotakin muuta asiaa, joka ei koske partiointia, sano se leirissä.”
Hilehuurre tuhahti. Hänen kielenpäätään kihelmöi, mutta hopeinen kolli käänsi katseensa muualle ja yritti hillitä suunsa parhaansa mukaan. Häntä ärsytti, että oli itse ollut vain mukava valkealle kollille, mutta toinen oli tästä huolimatta vain alkanut komennella häntä kuin mokomaakin vastanimitettyä oppilasta. Miksi Pohjaharhan täytyi aina olla tuollainen nipottaja?
”Miksi olisi?” pilkullinen soturi mutisi retorisen kysymyksen puoliääneen.
Harmaa, raidallinen häntä teki ison liikkeen ilmassa. Hilehuurre tunsi Pohjaharhan pistävän katseen niskassaan, muttei irrottanut katsettaan menosuunnasta päin leijailevasta koivunlehdestä.
Kaksikon ylle laski piinaava hiljaisuus. Ainakin Hilehuurteesta se tuntui siltä. No, toisaalta täysi hiljaisuus yksinään riitti saamaan hänelle epämukavan, levottoman olon. Nyt häntä vain tympi sen lisäksi.
Kohta hopeinen soturi sai onnekseen vainun varpusesta. Sukeltaessaan aluskasvillisuuden sekaan Hilehuurre ei vilkaissutkaan Pohjaharhan suuntaan.
Kun kolli sai kiinnitettyä kaiken huomionsa pikkuruiseen lintuun, joka tepasteli erään puun juurella pieneen pensaikon edustalla, ärtymys pääsikin jo hetkessä unohtumaan.
Hilehuurre pujahti piikkihernetunneliin hampaat visusti kiinni pyydystämässään varpusessa ja kahdessa myyrässä. Edellä kävelevä Pohjaharha oli saanut oravan, mustarastaan ja pari hiirtä. Hilehuurteesta tuntui, että metsästyspartio oli kestänyt ikuisuuden.
Kaikki laskivat yhtäaikaa saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hilehuurteella oli jo kova nälkä. Hän nuolaisi suupieliään, ja kääntyi sitten katselemaan, oliko ketään sotureita vielä syömässä. Tuoresaalista oli edelleen riittämiin, vaikka ilmassa tunsikin jo, miten lehtikato taas lähestyi lähestymistään.
Muutama soturi loikoili kauempana aterioimassa keskenään. Hilehuurre olisi muuten liittynyt seuraan mielellään, mutta heillä näytti olevan jo joku isompi keskustelu pahasti kesken. Hopeinen kolli tuumi, ettei välttämättä saisi näiltä tarpeeksi huomiota, jotta jaksaisi jäädä seuraamaan rupattelua.
Niinpä hän otti kasasta pienen oravan ja tyytyi jäämään melko keskelle aukiota aterioimaan itsekseen. Oikeastaan hän odotti, että joko Nopsaliekki tai Kujekulta ilmestyisi jostakin. Hänellä oli usein hulvattoman hauskaa vähän itseään nuorempien sotureiden seurassa. He kun sentään ymmärsivät hassuttelun päälle – etenkin Kujekulta.
Hilehuurre totesi pian, että oli tosiaan jäänyt syömään yksikseen. Samassa kuitenkin Pohjaharha istahti parin hännänmitan päähän, hiukan sivummalle leirin keskustasta, ja alkoi sukimaan puhtaanvalkeaa turkkiaan. Hopeinen kolli katsahti suu täynnä ruokaa, miten sulavia ja tarkkoja Pohjaharhan sukaisut olivat. Vanhempi soturi huomasi, kun Hilehuurre vilkaisi uudelleen hänen suuntaansa.
*Äh, tuijotinko minä?* Hilehuurre ajatteli, ja hänen poskiaan alkoi kuumottaa eri tavalla kuin yleensä nolostuessa. Hänelle tuli äkkiä tosi vaivaantunut olo.
Pohjaharha katsoi Hilehuurretta hiukan kysyvän oloisesti. Hopeinen soturi otti puoliksi syödyn oravan mukaansa ja siirtyi reunemmalle, lähemmäs valkoista soturia.
”Sinul-löö-ä… Sinulla on lehden palanen tuossa”, Hilehuurre lausui äkkiä ja kröhäisi, kun oli tukehtua ruokaansa.
”Missä?” Pohjaharha kysyi ilmeettömänä, kuten tavallisesti.
”Tuossa, oikean lapaluun alapuolella”, Hilehuurre maukaisi selvemmällä äänellä.
Pohjaharha käänsi päänsä taakse nähdäkseen selkäänsä, ja ravisti sitten turkkiaan nopeasti. Roska oli edelleen itsepintaisesti tämän turkissa kiinni, ja valkoisen kollin lihas nyki pari kertaa siitä kohtaa.
”Haluatko, että autan?” Hilehuurre tarjoutui.
//Pohja?
KP-boosti käytössä
